18.5.2018

Jalminit, eränumerolla 10, ovat saapuneet!

Javan ja Sanin lapsukaiset ovat nähneet päivänvalon tänään Nekaros kennelissä. Niin mahtavaa! Jostain syystä Sanin kantoaika jäi kesken vuosi sitten ja pennut vaan katosivat ultran jälkeen. Kuitenkin yhdistelmä uusittiin ja tuloksena erittäin potrat trikkilapset 2n + 2u, syntymäpainot 300g luokkaa. Ei siis mitään höyhensarjalaisia, vaan pontevat ja pirteät ipanat! Kuvista kiitos Katja Tammelin, näistä sitten kesän mittaan varmasti kuvasaastetta tulossa, kun asuvat niin lähellä <3


13.5.2018

No mutta, kevät!

Näiden kuvien välillä on kolme viikkoa, hullua eikö!



Kevät on kyllä huikeaa aikaa. Valon lisääntyminen on ihan suoraan verrannollista omaankin energiaan ja sitä jaksaa yhtä sun toista, joka talvella on vaan pätevä ajatus. Esim. kamera on tarttunut mukaan huomattavasti useammin kuin säkkipimeinä talven iltoina :D 

Koirat ovat enimmäkseen viettäneet varsin pätevää kotikoiran arkea viime aikoina. Työ on ottanut omansa niin työmatkojen kuin työtuntienkin muodossa, joten kovin paljon ei ole agilitytouhuja ehditty miettimään. Muutamat kisat on ehditty nykäistä molempien kanssa. Javan kanssa on muutenkin ollut huikea päästä taas puuhailemaan jotain pientä, kun talvikauden se veti huilia aikalailla kaikesta ja se fiilis olla yhdessä lähtöviivalla nyt on jotain aivan mahtavaa. Se on täyttää kuitenkin yhdeksän tänä vuonna ja sen ikäisen ei tarvitse ihan oikeasti mitään muuta tehdäkään, kun olla fabulous <3 




Ionan kanssa tiukennetaan kontaktikriteeriä, joten puuhaillaan varmaan kesä sen parissa. Lähinnä siis enemmän ajatusta mukaan. Niimpä olemme nyt agiratojen kisaamisen jättäneet aikalailla minimiin. Muutamalla hyppärillä ovat pyörähtäneet molemmat harmaat ja Ojangon striimistä sain napattua vertailuun:





On ne kyllä muruset <3 Siitä sitten arvuuttelemaan kumpi on kumpi!

Kevät on muutenkin jännää aikaa. Jalmineja ollaan saatu ainakin yksi lisää, mustavalkoinen neitokainen Hissulle Black Shepard'sin pentulaatikkoon ja ensi viikolla jännätään montako Nekaros -kenneliin syntyy. Tällä kertaa näyttää kantoaika menneen oppikirjan mukaan, joten ensiviikon h-hetkeen siis jännäämistä. Ultra ainakin näytti hyvältä, joten peukkuja sinne!

29.3.2018

Onnistumisen & epäonnistumisen häilyvä raja

Vantaan EO-karsinta + halli-SM paketissa ja tottahan toki kotihalliin pääsi kirmaamaan myös viihde-eläin Pipanttinen. Tulosten puolelta meillä ei ole jälkipolville kerrottavaa, mutta kaikki muu olikin sitten okein mainiota. Vaikka radoille mahtuu ylimääräisiä esteitä ja pientä luovaa tulkintaa, pääsimme tekemään ehjää hyvää baanaa, joista olisi ylpeä maalissa nollalla ja ilman. Ainut miinus menee kipparin piikkiin vikan radan lopun jäätävästä sohlaamisesta, jonka koira kuitenkin hyvin pitkäpinnaisesti jaksoi vielä tulkita oikein (ja Pepin miltei puomilta tippuminen menee myös sarjaan ei näitä lisää).


Kuva: Koirakuvat.fi


Se tunne, kun sisäisesti tuulettaa radalla jotain teknisesti haastavaa onnistumista. Kun haluaisi palkkaa pikkuotukselle samantien niin hienosta suoriutumisesta. Ja kun näitä saa nuorelle koiralle radalle, niin avot! Monessa paikkaa omat ohjausvalinnat oli valtavirrasta poikkeavia, joka on ihan hyväkin - löytyy tilaa rataantutustumisessa ja miten mahtavaa näissä onnistuminen onkaan. Treenilistallekin saatiin muutama juttu, erityisesti toi tyyppivika takaakiertojen vetäminen suoraksi on jo siellä ollutkin ja kaipaa pientä puuhastelua.

Tässäpä epelin parhaat palat minuutissa:



Sunnuntaina nautin täysin vapaapäivästä ja kävin toki ihastelemassa finaalimenoa vielä paikan päällä. Viikonlopun ehdottomasti paras juttu oli Javan pojan Elmon pääsy EO-joukkueeseen kipparinsa Katjan kanssa, aivan huikeaa! Niin ylpeä tästä duosta :)

Tää kuva oli selkeästi enne viime kesältä <3
Kuten aina, kisoihin mahtuu isoja tunteita laidasta laitaan. Parasta ehkä kuitenkin, että itse voi vaikuttaa siihen kuinka haluaa niihin suhtautua. Juurikin sopivasti tällä viikolla on Helsingin Sanomissa ollut pari oikein mielenkiintoista artikkelia itsetunnosta ja onnistumisesta. Lisäksi lomalla lueskelin palmun alla Jarmo Liukkosen Psyykkinen vahvuus -kirjan, joissa kaikissa hyvinkin samoja juttuja.

En voisi olla enemmän samaa mieltä näistä Kirsi Lonkan persoonalisuuden kehittämismahdollisuuksista:





  1. Harjoittele enemmän (= laadukkaammin)
  2. Rakasta tekemistäsi ja ole nöyrä sen edessä. Oman osaamisen arvo pitää ymmärtää, mutta samalla myöntää, että vielä – ja yleensä aina – on paljon opittavaa
  3. Hankkiudu kannustavien ihmisten seuraan
Minulle enemmän harjoittelu ei ole välttämättä määrällistä, vaan strategisempaa oikeiden asioiden tekemistä. Saman asian toistaminen tuskin tuo yllättäen erilaisia lopputuloksia, vaan jos joku ei toimi, sitä pitää olla valmis muuttamaan ja katsomaan vähän erilasiten linssien läpi. Tähän liittyy motivaatio - onko se sisäistä vai ulkoista?


Lähde: Jarmo Liukkonen: Psyykkinen vahvuus

"Kasvun ajattelutapa, niin kutsuttu growth mindset, auttaa ihmistä näkemään itsensä kehittyvänä, jonka todellinen poten­tiaali on piilossa. Silloin haasteet ja epäonnistumiset ovat vaiheita omien kykyjen löytämiseen. Sen vastakohta on ajatus itsestä pysyvänä ja määrätynlaisena, jumiutunut ajattelutapa eli fixed mindset. Siinä yrityksen muuttua on turha: joko minä osaan tai en osaa.Tutkimusten mukaan ne, jotka uskovat olevansa jotain valmista, lannistuvat helpommin vaikeiden tehtävien edessä ja ar­vioivat kykynsä väärin. Kasvumallilla toimivat ihmiset ponnistelevat pitkäjänteisemmin. Heille tunne vaikeudesta kertoo sen, etteivät he osaa – vielä." HS 28.3.

Liukkosen kirjassa tästä samantyyppisesta tavoiteperspektiivistä puhutaan termeillä minä- ja tehtäväsuuntaituneisuus. tehtäväsuuntautut toimintaympäristö korostaa jatkuvaa oppimista ja itsensä haastamista ja minäsuuntautnut vertaa enemmän kilpailulliseen tuotokseen. Tässä korostuu muihin nähden paremmin pärjääminen, jolloin edistyksen pysähtyessä valitaan mielummin liian helppoja tehtäviä tai liian vaikeita, jotta selitykset on valmiina. Kumpaa sinä haluat, oppia uutta ja kehittyä vai olla parempi-paras? Sinäänsä kilpailullisilla tavoitteilla ei itsessään ole mitään vikaa, jos ne pohjaa silti itsensä kehittämiseen. 

Kakkoskohta lienee tärkein kaikista silloin kun harrastetaan eläimen kanssa. Rakasta aidosti tekemistä ja ole nöyrä nöyristelemättä. Osaa olla ylpeä ja arvostaa aikaansaannoksia. Siinä vaiheessa kun pipa kiristää ja ei ole kivaa, on parempi pitää pitkä tauko lajista ja tehdä jotain muuta, josta nauttii.  Samaa mantraa hoen myös kouluttettavilleni, että tarkoitus on, että molemmilla on ihan ensimmäiseksi kivaa. Ja sitten tehdään työstä leikkiä kouluttamalla. 

Hesarin artikkelissa tuotiin esiin myös jenkkipsykologi Daniel Kahnemanin ajatuksia ajattelun vinoutumista ja vahvistamis­illuusiosta. Kun ihmiselle syötetään tiettyä minäkuvaa, hän alkaa uskoa siihen ja hylkää vähitellen muut mahdollisuudet. ”Ihminen näkee mitä uskoo mieluummin kuin uskoo mitä näkee.” Pätee ihan molempiin suuntiin. Niimpä lienee parempi aktiivisesti rakentaaa ympärilleen tehtäväorientoitnut ilmapiiri, jossa jo yrittämisellä ja sitä kautta kehittymisellä on isompi painoarvo kuin lopputuloksella. 



Itsensä ympäröiminen oikeilla ihmisillä on aikamoinen kulmakivi silloinkin, kun kaikki ei mene kuin Strömsöössä. Tämän olen itsekin huomannut jo aika päiviä sitten, että on olemassa niitä energiakuoppia, joiden maailma pyörii vaan oman napakeskiön ympärillä tai negativiisuutta on vaikka muille jakaa ja siten on niitä, kenen kanssa "work = play and play = work" on läsnä ihan tekemättäkin. Molemmissa artikkeleissa tuodaan hyvin vahvasti esiin miten itsetunto ja oikeanlainen tekemisen mentaliteetti iskotettaan jo lapsiin, mutta mikään ei estä kehittämästä sitä puolta myöhemminkin löytämällä ne kannustavat ja empaattiset ihmiset ympärille. 




Lähteet:
https://www.hs.fi/elama/art-2000005620345.html
https://www.hs.fi/elama/art-2000005621907.html 
Jarmo Liukkonen: Psyykkinen Vahvuus, 2017

23.3.2018

Mitäpä Nalpelle kuuluu?

Minulta onkin viimeaikoina tosi paljon kyselty, että kisaanko yhdellä vai kahdella koiralla tänään, kun olen vain Pepiinin kanssa kisapaikoilla pyörinyt. Yhdellä. Viime kesän arvokisojen jälkeen päätin, että Herra Java jää osa-aikaeläkkeelle lajista, kun se on vielä terve ja en voi mitenkään sanoa rakastavani tätä lajia enemmän kuin näitä karvaisia perheenjäseniä.


Osa-aikainen toki tarkoittaa sitä, että ei nyt ihan pelkästään sohvanlämmikkeen ura edessä, vaan kyllä se käy silloin tällöin aksakentällä viihtymässä. Enimmäkseen repimässä lelua ja hassuttelemassa ja syömässä herkkuja. Ja ehkä sillointällöin kisatkin, showmiehen ainesta kun hänessä kuitenkin on. Talvi on kuitenkin minusta vähän vaativa kombo näinkin rankkaan lajiin, kuin mitä agility on ja siihen päälle vielä vanhemman koiran fysiikka, joka ei välttämättä olekaan ihan niin anteeksiantava kuin nuorempana. Koiran lämmittely, lämpimänä pitäminen ja jäähdyttely on ihan oma tieteenlajinsa sillä kombolla ja pelatakseni varman päälle, olemme siispä yhtälöstä sen aksan jättäneet vähemmälle. 


Tulispa kevät ja ulkokelit! Muutenkin kivituhkan pito ja jousto on ihan toista tekonurmeen verrattuna, niin voisi enempi treenatakkin, vaikka päätavoite onkin höntsäily ja hauskanpito. Se on kuitenkin ihan hitsin makea aksakoira ja niin innosta soikeana, kun pääsee "töihin". Eikä se oikeasti mökötä tai masistele, kun takakontista hommiin lähteekin useammin Pepi (jota usein tunnutaan kovasti käyttävän selityksenä, kun tiimistä oikeesti se on se kaksijalkainen, joka treeneihin haluaa) - se on vain iloinen, kun itse pääseekin  hallille. Se on ehkä koirissa huipuinta, ne ei osaa murehtia jotain, mitä niillä ei ole - mutta ne osaa olla aidosti iloisia siitä, mitä on. 


Ja onhan nämä kaksi karvanaamiota kaikessa samankaltaisuudessaan silti niin erilaisia ohjattavia, että minusta on ollut myös ihan reilua panostaa Pipantin kisauran aloittamiseen ja sen yhteisen nuottikirjan hahmotteluun ihan 100% sen sijaan, että 50% energiasta jaossa. 


On se vaan niin upea otus. Tiedän, että se on onnellinen, kun meidän tiimi on yhdessä - oltiin sitten sohvalla rötköttämässä blogia kirjoittamassa (kyllä, tuossa se makaa jalassa kiinni) tai aksakentällä lelua kiskomassa. Toivotaan, että keväällä saataisiin Jalmineja lisää - ainakin herraskoira on kyllä duuninsa tehnyt vimosen päälle. Hieman ollut harmillisesti vaan huonoa tuuria juoksujen kanssa ja varsin paljon odotettu yhdistelmä jäi ainakin alkuvuoden osalta toteutumatta. Mutta peukut pystyyn, että tämä vuosi toisi jälkikasvua myöhemmin :)  

19.3.2018

All good everything



Kaksi viikkoa Vietnamissa oli oikein paikallaan ja otettiin kyllä koko reissusta ilo irti. Lähinnä tekemättä ei-kertakaikkiaan-niin-mitäänniä, fiilisteltiin aurinkoa, treenattiin aamulenkillä ja salilla tai jos ei huvittanut, niin vaihtarina aamu-unet, luettiin kirjoja, syötiin hyvin, rampattiin hieronnassa, skootteroitiin ympäri saarta, juotiin drinksuja öisellä biitsillä ja mitä näitä nyt on.  Vaikka kahden viikon kohdalla sitä pääsi vasta vallan rytmiin, oli se silti kiva palata kotiin ja nähdä koiriakin pitkästä aikaa. Eikä siinä normiarjessakaan mitään vikaa :) 

Paluusta alkaa kohta olla jo kuukauden päivät, joten ollaan päästy harrastustenkin makuun takaisin. Hupipupiini täräytti itselleen mm. SERT-A tilin täyteen tältä erää varsin näppärällä voittoradalla, joten seuraavan kerran sitten ensi tammikuussa saa ottaa vastaan rusenttia. Keskimmäinen agirata siis kyseessä, kerrankin jopa videotodisteet! Hyppäreillä haemme vielä asetuksia kohdilleen, mutta asia kerrallaan.



Eikä se elämä ollenkaan pelkkää aksaa, enimmäkseen ollaan koko porukalla fiilistelty lisääntyvää aurinkoa ja orastavaa kevättä. Näyttää koirille tälläinen viikonloppuarki kelpaavan, tässä menoa demonstroi lauman jatkeena Touho -veli ja Zippo: 








2.2.2018

Pepiinin kisashow - vol. tammikuu

Rakas viihde-eläimeni on päässyt kisakentille heilutteleman pieniä vikkeliä tassujaan, kun emme tämän hetkisessä elämäntilanteessa muuallekaan treenaamaan pääse. Eipähän siinä, hyviä treeniaiheita on yllinkyllin kisatilanteessakin! Erityisesti jatkamme rutiineihin panostamista ja sen oman kisakuplan työstämistä, vaikka taitopuolella lentävä karvamato kaipaisi kyllä paljon työtä kisakenttien ulkopuolella.



Varsin hyviä ja ehjiä ratoja olemme pikkukoiran urakoineet, yleensä siellä on vaan joku yksittäinen väärä putkenpää tai ylimääärinen este mukana. Sen verran hyvin sattui kuitenkin askelmerkit kohdilleen HSKH:n tammikisoissa, että Piipaa nappasi ensimmäisen nollansa kolmosista voitolla ja agilitysertillä 35 koirakon kisassa. Viikkoa myöhemmin myös yksi hyppärinolla pistettiin kisakirjaan. Aikamoista!



Sanoisin, että varsin mainiota meidän treenimäärään ja 10kk kisauran aloitukseen nähden. Minulla ei ole mitään treenipaikkaa hallikaudella, vaan koitan napsia tuurauksia ja päästä kimppisryhmämme vapaatreeneihin silloin kun satun Suomessa olemaan. Tammikuun treenit kaikkinensa voi laskea yhden käden sormilla, mutta yritetäänkin keskittyä siihen laatuun ja oikeiden asioiden tekemiseen paljon tekemisen sijasta. Aikaahan tämä ottaa, vaan luulen muutaman vuoden päästä Pipantin olevan aikamoisen rautainen pikkueläin :)

Piippasen eka hyppärinolla:



Koska sen kisatekeminen näytti varsin ehjältä, päätin heittää ilmon sisään myös Liedon EO-karsintoihin harjoitusmielessä - pitkää kisareissua ja enemmän hälinää. Luonnollisesti ilman rankingsijoitusta sieltä saa lähtöpaikan numero yksi, joten paalupaikkojen erikoisnainen pääsi taas omalle tontilleen :D Ainut huono puoli siinä oli kisojen aloitusajankohta klo 9, joten itseni tietäen parempi oli luunsa roudata vähän lähemmäs pelipaikkoja jo lauantaina.

Niimpä starttasimme Katjan & Elmon kanssa lauantai-iltana kohti Paraista ja sieltä vuokrattua AirBnb -omakotitaloa. Kämppä oli oikein toimiva omakotitalo kahdella makkarilla ja varsin hiljaisella alueella, joten hyvät yöunet oli taattu. Oli suorastaan ruhtinaalllisen ihanaa herätä klo 7 hyvien yöunien jälkeen ja siitä vaan keräillä itsensä kasaan kohti kisapaikkaa. Aikamoinen käytännön ero jo siihen, jos olisi viideltä herännyt kotoa ajelemaan.

Ja olipat hauskat eo-karsinnat! Minulla oli niin huippuhyvä fiilis mennä Pepin kanssa lähtöviivalle, että ihan hymyilytti. Radat oli tosi kivoja ja virtaavia, eikä siellä ollut mitään mitä ei olisi osattu - pikkuvirheitä tehtailimme joka radalla, jotka menee vaan kokemattomuutemme piikkiin. Taitoja se tulee tarvitsemaan vielä roppakaupalla lisää, että löytyy se varmuus meidän reseptiin: minä ohjaan linjat ja koira tekee esteet. Ja mikä tärkeintä, aktiivisesti vältän lipsumasta kontrolliagilityyn.


Eka rata kosahti huonoon ohjausvalintaan heti alussa: ei käänny sokkareilla tämä otus, vaan täräytti suoraan sukille ja sitten olikin jo myöhäistä tehdä mitään. Hyppäri oli meiltä jo varsin sulavaa menoa, mitä nyt meinasi Pepiltä muutama este jäädä välistä ja löytyi vähän ylimääräistäkin mukaan ja vika agirata alettiin päästä jo tunnelmaan. Pepiini kolautti ekaa rimaa ja näin jo itsekin miten se tuli ihan silmät lautasina, että "rima potkaisi!". Hämmennyksissään se tuli kakkosesta ohi, mutta sitten alettiin taas pääsemään kipityksen vauhtiin. Loppuradasta livahti hyllyksi, mutta hauskaa oli :)

Pipan hyppäri kokonaisena striimistä:

Saatiin reissulta juuri sitä mitä haettiinkin: kisarutiinien rakentamista karvamadolle. Ensi viikolla koirat aloittavat taas perinteisen helmikuun loman, kun kaksijalkaiset lähtevät palmun alle muutamaksi viikoksi. Sitä ennen päästään vielä kisaamaan ja treenaamaan, ni aika jees!

21.1.2018

"Suorita ja saavuta" vai "Pidä hauskaa"?

Oma agilityajattelu on ollut tässä aikamoisessa murroksessa muutamien vuosien ajan. Osittain en ole aina ihan samaa mieltä kaikesta näkemästäni lajin parissa, kun koirista tulee urheiluvälineitä ja osittain myös olen ylipäätään haastanut itseäni miettimään miksi oikein harrastan lajia. Mitenkään kovin kilpailuviettinen en ole koskaan ollut, mutta uutuudenviehätys toki vei mennessään. Etenkin kun Javan kanssa menestystä on tullut enemmän kuin olisin koskaan voinut edes unelmoida. Ollakseen minun ensimmäinen aksakoira, ei me koskaan olla oltu mitenkän erityisen taitavia, eikä ohjaaja mitenkään nopea - me ollaan oltu vaan törkeen kova tiimi yhdessä ja se on ihan puhtaasti kannatellut meidän menestystä lajissa.



Nalpe olisi sellainen vähän pippurisempi opetusmestari tai ruusukehai, joita hevospiireissä pistetään aloittelijoiden käsiin. Se ei ikinä ole ollut mitenkään erityisen pehmeä tai insinöörimäinen agilityssä, vaan räkää lentää ja vauhtia löytyy. Ei se aina ole lapasessa pysynyt ja virheitä siellä täällä, mutta tuolla asenteella se on opettanut minulle mikä tässä lajissa on parasta. Ei ne nollat, ei ne sijoitukset, ei ne voitot. Vaan se yhdesäs tekemisen fiilis ja oppimisen meininki! Maalissa me biletetään onnistumisia, ei tuloksia tai rankingpisteitä. Jos se olisi sellainen kiltti nollanvääntäjä, minulla ei olisi samanlaista kipinää kehittyä ja jäädä mietitmään miten ne haasteet ratkaistaan, kun koira näppärästi paikkaa kaiken.



Parasta on myös se, että se ei ole vain agility, vaan Java ra-kas-taa tehdä mun kanssa ihan mitä vaan. Näkisitte sen tokossa, se on aivan huikee! Pitäiskin joskus videoida. Jos rakastaisin titteleitä, niin toi koira olis tokokokeissa pyörinyt jo aikapäivät sitten. Sillä on taitoa ja iso asenne myös tuollaiseen matalanvireen puuhaan, mutta sitä on puolihuvilla lähinnä kaavailtu eläkelajiksi ja virkitystoiminnaksi. Paitsi nyt risoo sen verran tuo SKL rahastuslisenssi, että empä tiedä jatketaanko vaan omaksi huviksi.



"I don't train to win. I train because I love it and because my dogs love it. And I try to train better and to get better because I love to learn, to progress, to improve." 
Silvia Trkman
Java on opettanut minusta paljon paremman agilityohjaajan, agilitykouluttajan ja koirankouluttajan. Ja Iona jatkaa sillä samalla merkityllä tiellä. Se alleviivaa vaan vähän suoraviivaisemmin missä ne pienet ajoitusfibat tulee ja sinkoaa aikalailla sinne, minne nyt sattuu nenä näyttävän mikäli ohjeet tuli liian myöhästä. Ja se on aivan fantastista! Pepi on paljon taitavampi ja nopeampi, vaikka sillä on treenattu aksaa todella vähän. Sen kanssa on tehty perustaitoja, joiden päälle aksa on sille vain lisää temppuja.



Ja mitä tulee Pepiinin tulevaisuudensuunnitelmiin, niitä ei ole. Lapsikoiran tärkein tehtävä on pysyä kunnossa, nauttia elämästä ja opetella yhdessä lisempi aksan salaisuuksia. Tiedän, et siinä on huikean potentiaalinen koira, joka on voi olla vaikka missä, kun palaset loksahtaa paikoilleen, vaan se ei ole itsetarkoitus. Mahdollinen menestys lajissa on täysin sivutuote, ei meidän draiveri. Näyttää olevan kisakentät pullollaan nuoria ja vanhempiakin koiria, joiden päätehtävä on tehdä nolla, jolla voitetaan ja saadaan maksimipisteet. Mikään muu ei kelpaa. Eipähän siinä mitään, jokainen taplaa omaa polkuaan omalla tyylillä ja meidän tie on vaan erilainen. Minulle ei siis tarvitse silkkihansikkain tulla voivottelemaan, jos miltei täydellisellä kisaradalla yksi putki livahtaa väärästä päästä - me ollaan ihan voittajia jo sen 19 muun esteen osalta ja on ihan ok koiran & minun mogata.



Näin uuden vuoden jälkeen taitaa monella olla joku itsensäruoskimislupaus uudesta elämästä käynnissä. Sen sijaan kannattaisi ehkä miettiä voisiko luvata tänä vuonna olla itselleen ja koiralleen vähän armollisempi ja muistaa iloita siitä mitä on, eikä haahuilla sen perään mitä ei ole. Pippa Laukka viittasi tähän varsin nätisti HS:n kolumnissaan. Mahtuisiko hopeareunuksia enemmän tähänkin lajiin? Toinen näkökulma löytyy Elina Tanskaselta.


"Sitä paitsi on toiveajattelua, että riman korkealle laittaminen ja armoton itsetylytys riittäisivät minkä tahansa päämäärän saavuttamiseen. Ei vuorellekaan kiivetä itseä pakottamalla ja syyllistämällä, vaan se vaatii asianmukaista valmentautumista, varustautumista, treenaamista ja sitä porkkanaakin.
Sillä tavalla kehittyvät sekä itseluottamus että itsetuntemus, jotka helpottavat huomattavasti oikeaan suuntaan ohjautumista." 
Elina Tanskanen


Kuuntelin sivukorvalla Teemu -dokkaria sen sadannen kerran, kun se sattui telkkarista tulemaan ja siinäkin kiinnitin huomiota, kun Selänne sanoi, ettei koskaan ajatellut pelaavansa NHL:ssä. Että se oli vain sellainen hyvin kaukainen fantasia. Hän vain tykkäsi pelata, joten sillä riemulla pisteli aina lätkäkaukaloon, kunnes yhtenä päivänä huomasi pistävänsä unelmiensa maajoukkuepaitaa päälle ja kohta oli jo änäritkin käden ulottuvilla. Samaan hengenvetoon minäkin luulen, että näissä monissa henkisen valmennuksen kokonaisuuksissa tätä minun makuuni painotetaan liikaa miten pitää olla isoja tavoitteita. Minulle riittää ne pienet tavoitteet ja se hyvä fiilis niiden saavuttamisesta, kun olen osannut opettaa jotain uutta koiralle ja muistaneet nauttia matkasta, enkä keskity vain havittelemaan jotain suurta ja spektaakkelimaista.




Voisin sanoa, että minusta on tärkeämpää ylipäätään elämästä nauttiminen kuin siinä suoriutuminen. Syön pullaa, silloin kun huvittaa ja otan lasin viiniä, kun siltä tuntuu ilman sen syvempää pohdintaa. Vastaavasti toki lounaaksi pitää sitten mussuttaa salaattia ja aamupalaksi puuroa, jotta asioissa pysyy balanssi. Minulla on hurjan mielenkiintoinen duuni, joka on omalta osaltaan aikamoisen aikaavievä ja kuluttavakin ja positioon pääseminen on vaatinut aikamoisen määärän työtä opiskeluissa ja työuralla. Se myös sanelee treeniresurssit - koirat voi olla pitkiäkin aikoja treenaamatta, kun ei esim. työreissujen takia ehdi tai ylipäätään ole mahdollista mennä yötreenaamaan.



Mutta se on myös koirieni onni, että sisältöä kalenterissa on muukin kuin agility. Kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään tai määritellä itseäni tai koiriani agilityn kautta. Agility on harrastus, johon suhtaudumme tosissaan, muttei vakavasti. Haluamme kehittyä, mutta ei hauskuuden kustannuksella. En pidä kotona palkintoja ja ruusukkeita esillä (poikkeuksena Agirodun Jalmini -joukkuevoitto ja karsintojen lasikoriste), koska ne eivät ole tärkeitä (ellei niillä ole vaihtarina saanut sitä pullaa kisapaikallakaan :D) ja meillä koirien ykkösrooli on olla perheenjäseniä.

Tärkein asia, jonka haluan koulutettavieni ja valmennettavieni muistavan on "Pitäkää hauskaa ja nauttikaa yhdessä tekemisestä".

Mikä agilityssä sinua kiehtoo, miksi harrastat lajia? Kommentteja tulemaan!

Kuvista kiitos kuvaajille Koirakuvat (kopioitu luvalla), Henri Luoma ja sinä ihana, joka olet nuo HAU:n rapakuvien kuvat ottanut (vesileimaa ei ole, enkä muista enää nimeä).