17.1.2017

Ei ihan niinko let's go, mut sinnepäin

Ensi viikon maanantaina on mun iso päivä ja 4kk välikuvat. Sen jälkeen tiedetään miltä kevät näyttää ja mitä keväällä tehdään. Peukut pystyyn, minulla on jo varpaatkin. Meno ei siis vielä ole täysin let's go, mutta siitä huolimatta ollaan jo vähän päästy aksan makuun. Koska se nyt vaan on niin siistiä näiden harmaiden kanssa!

Minulla oli viime viikolla ihan superluksustilanne, kun olin ostanut tuurauspaikkoja molemmille piskeille. Ehtii siis kerrankin jutella, miettiä ja toisaalta taas tämä oma tekeminenkin on vähän hidasta kaikin puolin, niin ehtii jopa tehdäkin riittävän pitkeillä breikeillä. Mä vaan niin hämmästyn tuosta pikkukoirasta ja sen taidoista joka kerta sen treenimäärillä. Olispa kiva, jos itsellekin aksa olis noin helppoa ja luonnollista :D




Videoissa on mukana luonnollisesti mun ja koiran mokailuja, kun ei me jakseta mitään kiillotetuja versioita julkaista. Ja juurikin moka-analyysin takia noita videoita itselleni jemmaankin, niin voi jälkikäteen sitten miettiä mitäpä voisi tehdä paremmin seuraavalla kerralla. Puomit ei olleet ihan pikkukoiran parasta, vaan annoin asian olla - eihän sillä koskaan tuollaisia hc sivuirtoamisia oo koskaan edes tehty, niin olin vaan aika tyytyväinen sen eteenfokukseen.

Muutenkin tämä kausi on käynnistetty ennenkaikkea "hyvin suunniteltu, puoliksi tehty" strategialla ja ylläolevan videon perusteella alan kääntyä sille kannalle, että se näyttää toimivan. On tavoitteita, suunnitelmia, taitolistoja, koirakkoanalyysiä, treenipäiväkirjaa... Pipanttisen kanssa ollaan menty laatu määrän edellä koko lajin taitojen rakentamisessa ja siihen tuo vihko + kynä -kombo on aika pakollinen. Ainakin vapaatreeneihin on helppo mennä, kun "vikalista" valmiina ja treenin aihe yleensä aikamoisen suppeat pari-kolme asiaa.



Ja ettei nyt ihan menis pikkuharmaan ihasteluksi, niin isiharmaa on myös back on track! Sen kanssa tekeminen on vaan niin terapia-aksaa, kun ei sitä aina muistakaan miten taitava ja osaava se oikeasti on. Minäkin saan mogailla ilman seurauksia ;) Sille minun huono liikkuminen on selkeästi vaikeampi asia (Iona kun ei paremmasta tiedä), vaan se aika nopeasti alkaa tehdä ratkaisuja itse muun avun puuttuessa, joka on aivan huippua. Ties miten hyvää Javalle tekee virheidensietoon tälläinen rytmivammailu! Ja miten onnellinen se onkaan treenin jälkeen, pieni maailmanmestari ainakin <3


15.1.2017

Pukea vai eikö pukea, kas siinäpä pulma!

Talven eeppisin keskustelunavaus on taas käyty FB:n shelttiryhmässä - joka talvinen taivastelu, että laitetaanko sheltille takkia tarpeeseen vai turhuuteen. Tämä koittaa jokaikinen vuosi ihan yhtä varmasti, kuin kesäiset peitsenvääntämiset turkinleikkaamisesta. Tässäpä pientä pohdintaa tarveharkintaan liittyvistä seikoista.



Missä olet, oikea talvi?

Ainakin täällä etelässä viimeaikoina talvet ovat olleet todella kummallisia ja sellainen kohtuus ja normaalius on täysin puuttuvia termejä. Enemmäkseen plussaa ja loskaa, mutta sitten kun pakastaa, niin vedetäänkin oikein huolella paukkupakkaset ja metri lunta kehiin. Ainakin omien koirien kohdalla pikakaraistuminen on ihan vaan teoriaa, kun vaikea siinä on koirankaan lämmönsäätelyn pysyä perässä, jos eilen on nollan yläpuolella ja tänään 20 astetta pakkasta. Takkeja ja tossuja ei kovin montaa kertaa talvessa tarvita, mutta näköjään täytyy olla kuitenkin.



Lenkille säällä kuin säällä

Meillä koirat lenkkeilee joka päivä, säästä riippumatta. Satoi tai paistoi, niin ulos mennään hihnan nokassa. Kun ei ole sitä montaa hehtaaria omaa pihaa tai heti kotiovelta aukeavaa metsäpolkua, niin lenkkien tahti on jotain muutakuin pää kainalossa rallaamista. Kovalla pakkasella kun kolme koiraa vuorovedoin käy tarpeillaan, niin siinä kyllä toisilla meinaa tassujen nosteluksi mennä seisoessa. Muorikoira jättää vaikka asiat tekemättä ennenmmin kuin tassujaan palelluttaa. Lenkille lähtiessä ei oikein voi lähteä arpomaan, että kuinka monta minuuttia tunnin lenkistä ne tänään pärjää palelematta, vaan lenkille lähdetään sillä varustuksella, että varmasti tarkenee koko lenkin. Kun en voi kolmea kantaakaan kotiin.


Mummon omat ohjeet

Kun joukossa on jo yksi seniori, sen huomaa miten kylmänsieto vaan heikkenee iän myötä. Aiemmin meni vielä -20 nostelematta tassuja, mutta kyllä se nyt alkaa jo pikkutöppösillä olla vilu -15 asteessa. Java näköjään pärjäilee sinne -20 asti ja Iona ylikin. Nati ei ole itselleen mitään hervotonta sterkkauksen jälkeistä turkkia kasvattanut vieläkään, joten kovaan viimaan aletaan aika herkästi takkia tai villapaitaa vetää päälle jumien ja vilujen estämiseksi. Nipellä onkin usein Ojangossa päällä sen villapaita pienemmilläkin pakkasilla, kun joutuu autossa odottelemaan sen aikaa, kun nuoremmat treenaavat.


Tukkatilanne

Kaikki narttujen omistajathan sen tietää, että ehdottoman tärkeää on tiputtaa kaikki pohjavillat sydäntalvella, koska kevät tulee. Meillä Iona tykkää vaihtaa näköjään oikein erityisen nakuun malliin, vaikka sääennusteet näyttävät ihan päinvastaista vielä sille järkeilylle. Java on ainut, joka nyt uroksena pysyy ihan hyvässä villassa kesät talvet. Kukaan näistä mun shelteistä ei ole näytelmäpuuhka, joten tukkaakin on ehkä keskivertoa kuvitelmaa sheltistä vähemmän (hyvä niin, näitä on tilattu!). Vastavuoroisesti ei näillä helteilläkään ole kuuma tai tukala, ja uimaankin voi kesällä pulskauttaa, kun ei tarvitse miettiä turkin föönausta.


Mitä lämpömittarille kuuluu?

Nämä kuvan postaukset on otettu viikko sitten, kun lämpömittari näytti iltapäivällä -22 astetta ja päälle vielä tuulta kuutisen metriä sekunnissa. En olisi ihan itsekään ilman pipoa ulos lähtenyt, kun tarkoitus oli tepastella vähän kuvailemaan. Hyvin näköjään tarkeni sen 1,5h tuolla reissulla kaikki muut, paitsi kaksijalkainen :D Leikkauksen jälkeen oikea reisi on jäänyt tunnottomaksi, enkä ihan samalla tavalla tunne lämpötilankaan vaihteluita sillä koivella, joten jonninaikaa sai hytistä sohvalla peiton alla kotiinpaluun jälkeen. Koirilla ei sitävastoin ollut mikään hätä, eikä hoppu kohti kotia, vaikka jouduimmekin vähän seisoskelmaan kuvien takia. 



Kovin kärsiviltä nämä otukset ei taida kuvissa näyttää talvivarusteissaan. Enemmän minä ehkä kärsin 12 tassua tossuttaessa, mutta onneksi ne päivät on vähemmässä kun tuota rumbaa tarvitsee tehdä. Tässä vielä lenkkimaisemat ko. päivältä, onneksi lähdimme lenkille säästä huolimatta:



7.1.2017

Pikkutuholaisen ensimmäiset viikkoryhmätreenit ikinä

Kyllä, koirani on jo helmikuussa kaksi ja sen ensimmäinen viikkoryhmätreenipaikka on alkanut keskiviikkona. Se vuosi sitten teki pari kurssimuotoista pläjäystä Maijun opastuksessa, käynyt tuuraamassa Javaa muutamaan otteeseen, muutamilla jaetuilla yksäreillä ja muuten ollankin pyöritty vaan keskenään pikkujuttuja treenailemassa. Kiirettä ei ole lapsikoiran kanssa pidetty - tekemistä yllin kyllin ja enemmänkin ilmankin mitään ratatreeniä, mutta nyt oli oikein oiva sauma ottaa mukaan kunnon häiriötreeninä viikkotreenit.

Käytin molemmat harmaat fyssarilla kauden alkajaisiksi taas ja ihanan kallista, mutta niin hyödyllistä. Molemmat tosi hyvässä kunnossa, pikkukireyksiä vaan huollettavaksi. Piippinen oli ekan kerran kunnolla nyt fyssarilla (aiemmin ollut vaan tsekkauksessa Javan ohella ja sitten hierottu/kraniosakraali) ja se sai kyllä kovasti kehuja kehityksestään. Koirasta näkyi, ettei ole pidetty kiirettä, vaan annettu lihasten ja luuston kehittyä rauhassa tasapainoiseksi ja elastiseksi kokonaisuudeksi ilman ulkoista rasitusta. Syvät lihakset oli tosi hyvässä kunnossa, kiitos jumppailun tasapainotyynyillä ja temputtelujen. Kropanhallintaa se on saanut opetella koirakaverien kanssa juostessa, jota on kyllä ilo katsoa. Tässä muuten hidastusvideo joulupäivältä, kun lauma rallasi keskenään Fiskarsissa. Ionan liike on jotain niin helppoa ja ketterää, jota ei vaan pysty aksaesteillä rakentamaan.



Kevätkaudeen treenaamme viikottain Jennan koulutuksessa, joka on kyllä vallan huippua. Treeni on siinä mielessä kokonaisvaltaisempaa, että käytämme nyt alkuvuodesta vähän aikaa pohdiskeluun tulevan kauden taidoista ja asioista, joita halutaan harjoitella. Keskiviikkona Pipanttinen teki siispä vähän eri treeniä kuin muut (CTH/irtoamistreeniä) ja samalla linjalla luultavasti jatketaan  myös ensi viikkona. Tosin pikkuapinalta meinasi mennä vähän maku, kun ei saanutkaan rallattaa ja luukuttaa miten sattuu, mutta elämä on joskus kovaa ;)


Minä odotan kädet ristissä tammikuun 4kk kontrollikuvia. Jos kaikki näyttää yhä luutuvan, niin se tarkoittaisi juoksulupaa minulle tai ainakin rajoituksetonta elämää särkyjen rajoissa. Tällä hetkellä opetellaan kävelemään, mutta luulen juoksemisen ja aksan olevan minulle helpompaa kuin kävely. Ainakin pää meinaa vetää lujempaa autopilotilla kentällä pyöriessä, joten välimallin tulkinta on nyt ollut tuollainen kamelimainen speedwalk. Vaan hitsiko tuleekin hyvä mieli tuollaisestakin pienestä puuhailusta ja en ehkä malta odottaa sitä oikeeta aksaa, ko pääsee liikkumaan kunnolla!

Nyt viikonloppuna kävin Piipaan kanssa vielä pyörähtämässä Ojangossa kisoissa turistina tokoilemassa ja tekemässä ohjaajakontaktitreeniä, jotta pieneen kallonpalleroiseen saadaan muistuteltua, että kaikki kiva asia noissa premisseissä tapahtuu minun kauttani, joten voi jättää esim. agilitylle huutelun vähemmälle. Pikkukarviaisen mielestä vuoron aikana odottelu on aika tylsää, kun siellä vaan kaksijalkaiset juttelee ja silloin voi alkaa ihmetellä olisiko viereisillä kentillä jotain huudeltavaa. Sen kun pitäisi saada tehdä kokoajan aksaa, niin kylläpä viihtyisi mukavasti.


31.12.2016

Vuosi 2016, erikoisin ikinä


"- Minä olen lomalla, Ruttuvaari sanoi nyrpeänä. - Minä saan unohtaa mitä haluan. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä. Ja nyt minä lähden rupattelemaan ystäväni esi-isän kanssa. Hän kyllä tietää. Te vain luulette, mutta me tiedämme." 
Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu



Vuosi alkaa kääntyä lopuilleen ja lienee aika katsoa taaksepäin. Vuosi 2016 on ollut kyllä erikoisin ja tapahtumarikkain niin hyvässä kuin pahassa tähän astisista. Olen saanut ja saavuttanut enemmän kuin olen uskaltanut ja toivoa ja toisaalta taas pistetty äärirajoille henkisesti ja fyysisesti. Ensi vuodesta toivon siis huomattavasti seesteisempää. Kolme merkittävintä käännekohtaa siis Ionan karkureissu, Javan maajoukkuepaikka ja oma PAO-leikkaus.



Ihan eniten mieleen nousee kaikki ihanat ihmiset meidän ympärillä. Ihan käsittämättömän moni tuttu ja tuntematon halusi auttaa pienen sheltin karkureissun onnellisessa päätöksessä niin paikan päällä kuin ruutujenkin takana. Ilman apuvoimia emme olisi todennäköisesti koiraa kotiin saaneet, joten olen enemmän kuin kiitollinen kaikkille auttaneille. Yhäkin. Kyllä noita yön pimeitä tunteja tulee joskus mietiskeltyä, kun silittelee vieressä onnellisen autuaasti tuhisevaa pikkupilkkua, että miten pienestä voi joskus elämä olla kiinni. Luulenkin, että pikkukoiran aiheuttamat harmaat hiukset se lupasi maksaa takaisin korkojen kera toimimalla kirjaimellisesti Ilon Tuojana tulevat vuodet - meillähän ei tosiaan tylsää päivää ole ja toki koitan näitä oivalluksia myös Ionan FB:ssä jakaa.



Javan maajoukkuepaikkakin oli täysin kaikkien niiden mahtavien ihmisten ja kouluttajien yhteissummaa, joiden kanssa ollaan viime vuosina töitä tehty.  Ollaan saatu treenata innostuneiden, osaavien ja tsemppaavien kouluttajien kanssa aivan huikeiden treenikaverien ympäröimänä. Oikealla asenteella varustetut treenikamut on kyllä ihan timanttia! Kannustetaan, ollaan iloisia toisen puolesta, tsempataan, mietitään ongelmiin ratkaisuja, heitetään riittävän vajaata läppää, niin pysyy tunnelma just sopivasti vähän vähemmän vakavamielisenä, vaikka treenataankin tavoitteellisesti. Ja tietty mun loistava kety-Heli karsintaviikonloppuna! Ei olisi tällä koivella juostu viittä rataa ilman pätevää ketyä ja hyvin nousi koipi, kun lauantai-iltana kävi saunomassa Turun kattojen yläpuolella ja hoiti nesteytyksen skumpalla :D



Koko maajoukkuematkan mahdollisti jälleen kerran kaikki huikeat tyypit, jotka tuli vapaaehtoisesti perjantai-iltaansa viettämään Ojankoon tukiepisten merkeissä. Meitä ei ollut kuin reilu kymmenkunta ja silti saatiin pyörimään loistavasti neljän kisan epikset kahdella kentällä ja ilman tietokoneita ja kuulutuslaitteistoja. Miten huikeaa yhteishenkeä löytyykään omasta seurasta plus kavereista, kun ilman talkoolaisia ei olisi mitään epiksiä. Tietty iso hattu myös kaikille osallistujille ja erityinen kiitos myös sponsoreille Murren Murkinalle & Eläinlääkäriasema Valjakolle.



Norjan reissu oli aivan huikea, vaikkakin sitä varjosti jo kovat kivut. Matkustamista tuli vaan liikaa ja oikein sellaista lääkekomboa ei nyt löytynyt tuohon hätään, joka olisi auttanut. Siitäkin huolimatta nautin kyllä jokaisesta sekunnista radalla, vaikkei juokseminen oikein sujunutkaan enää. Tältä reissulta kotiintullessa tuli sitten tartuttua siihen puhelimeen ja buukattua PAO-leikkausaika, kun vetkuttelusta ei enää ainakaan ollut minkäänlaista etua.



Syyskuun lopulla pistettiin sitten koko oikea lonkkamalja palasiksi lantiosta ja alkoi varsin rankka ja työläs toipuminen takaisin kaksijalkaiseksi.  Jälleen kerran, ihanien ystävien ja perheen korvaamaton apu nousi isoon rooliin tälläkin matkalla, kun minua käytiin viihdyttämässä kotona ja koirat saivat tekemistä & lenkkiä silloin, kun itse ei pystynyt juuri muuta kuin nukkumaan. Oma matka on vielä paljonkin kesken, vaikka nyt vihdoin ilman keppejä liikkuessa elämä alkaakin tuntua taas aivan fantastillisen helpolta ja toisaalta myös ne ennen leikkausta olleet jatkuvat kivut ja leposäryt ovat kadonneet.



Tämä vuosi on opettanut paljon. Perheen, ystävien, kavereiden entistä suurempaa arvostamista. Oikeiden ihmisten ja asioiden kanssa ajan jakamista. Nöyryyttä niin niiden asioiden edessä, joihin voi vaikuttaa ja niihin, joihin ei. Mun ihanien ja rakkaiden koirien täydellisyyttä niiden epä-täydellisyydessään. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa.

Kiitos.



24.12.2016

22.12.2016

Niin siistiä, Pipanttilityä!

Meille tarjoutui vähän yllättäen tilaisuus lähteä jakamaan Maijun yksäriä ja sen verran kova polte alkoi jo näin yli kolme kuukautta käytännössä agilityvieroitusta viettäneenä, että lähdimme messiin. Oma tilanne on vielä aika kaukana siitä kuuluisasta valmiista, kun tällä viikolla sain jättää viimeisenkin kyynärsauvan pois ja oikeastaan tammikuun 4kk välikuvat kertoo sitten hyvinkin paljon enemmän miten kevät tulee menemään. Ainakin siis kuukausi pitäisi malttaa ottaa iisisti ja senkin jälkeen primääritehtävä on välttää rasitusmurtumat. Niitähän on varsin helppo aikaansaada, kun lantio  pistetty kolmesta kohtaa poikki, joten koitan asiaan suhtautua sen vaatimalla vakavuudella.

Mutta agility ja sen tuomat endorfiinit, kyllä se vaan potkii vieläkin! Pää menisi niin paljon lujempaa, kuin mihin loppuraato pystyy ja aivan huippua, miten automaattisesti kroppa lähtee vaan tekemään töitä sen mukaan mitä silmä kertoo. Pakko vaan yrittää hokea itselleen mantraa "eisaajuosta, eisaajuosta, eisaajuosta", mutta on se vaan niin huikee laji. Pipanttility on tuttuun tapaan sekoilua, sinkoilua ja repeilyä, mutta niin se on aina ja luultavasti tulee aina olemaankin. Mulla on vaan niin jäätävän hauskaa jokaikinen kerta näiden omien kanssa aksaillessa, vaikkei nyt ihan priimaa aina tuloksellisesti pukkais.



Ensin päästeltiin vähän höyryjä ratatreenillä ja toisessa pätkässä tehtiin sitten vähän tekniikkajuttuja. Erityisen onnellinen olen kyllä tuon keppiosaamisesta, kun 10-13 se osasi vallan sulavasti molemmilta puolilta 10-hyppyä ohjaten. Ei ihan helppo kulma, eikä varsinkaan ihan heti möllikoiran treeni, mutta Piipaa pitää kepeistä. Jopa niinkin paljon, että 16-22 oli miltei mahdottomuus, koska otuksen mielestä 21 jälkeen voisi hyvin tulla kepit avokulmaan ja sitten ehtii 22 takaakiertoon. Soon vähän huumoriotus <3



19.12.2016

Kohti arkea

Meille kuuluu paljonkin ja ei juuri mitään, samaan aikaan. Ehkäpä vähän siitä syystä aktiivisempaa päivitysvirtaa on blogin sijasta ollut Instassa ja Ionan Facebookissa (pitäähän pienellä koiralla toki oma joulukalenteri olla).



Paljonkin siinä mielessä, että olen ollut niin onnellinen, että on pystynyt taas koiria lenkittämään ja tänään jopa ensimmäistä kertaa pikkulenkki ilman yhtään keppiä. Sen lisäksi mahtavuutta on ollut päästä otuksien kanssa pari kertaa hallille touhuamaan ja humpsuttelemaan. Ensimmäiset pari kuukautta oli aikamoisen haastavia, rankkoja ja vaikeita, mutta jo pelkästään yhdet lupaavat välikuvat ja lupa siirtyä puolipainovaraukseen marraskuun lopulla oli iso juttu.



Ollaan nautittu ihan täysiä näistä muutamista aurinkoisista päivistä ulkona, kun kerrankin on ollut siihen mahdollisuus. HS:n mukaan tänä vuonna joulukuussa auringonpaisteen määrä on tuplattu normivuoteen ja voin kertoa kyllä meidän ottaneen ilon irti niistä 12 tunnista. Kamerakin on päässyt lenkeille mukaan ajoittain. Koirat ovat siispä päässeet frisbeenjahtaushommiin, temputtelemaan, Ionalla on ollut leikkikavereita juoksutushommissa, hallilla vähän käyty sinkoilemassa ja lelua repimässä, pistäydyttiin Mikkelissä, koirauimalassa polskimassa.



Loppuviikosta palaan jo töihin pariksi päiväksi ja sitten välipäivät onkin onneksi vielä lomaa, niin varsinaisesti arki koittaa sitten heti ensi vuonna. Oma kuntoutus ja fyssarit jatkuu täydellä tohinalla ja siinäpä se suurin haaste itselleni. Pienetkin jutut on yllättävän rankkoja, kun viestit ei kulje ihan oikein tuolla oikealla puolella ja pitäisi saada ne laiskottelevat pienetkin lihakset duuniin.


Onneksi on tosiaan nämä kolme personal traineria kotona. Ilman näiden jatkuvaa seuraa tämäkin kolme kuukautta olisi varmasti tuntunut tuplasti pidemmältä :)