6.11.2015

"Yritin olla koiraihminen, mutta en luopunut pennusta kahden viikon jälkeen"

Olen vähän hämmennyksissä lukenut tuota Helsingin Sanomien kolumnia tällä viikolla, jossa kirjoittaja paljastaa päätyneensä palauttamaan pennun kahden viikon pentuarjen jälkeen ja todenneensa, ettei olekaan koiraihminen. Samaisella viikolla satuin myös katsomaan telkkarista Ensitreffit alttarilla päätösjaksoa, jossa aikuiset ihmiset ovat satavarmoja viiden viikon tutustumisen jälkeen, että ei tässä mitään tunnetta ole ja ei tästä mitään tule ever. Eh what?


Kahden viikon kohdalla minäkin olisin laittanut pennun vaikka kuuraketin mukaan ja viiden viikon kohdalla en olisi tuota puoliskoa tuntenut juuri pintaraapaisua enempää. Kysymys ehkä kuuluukin, että pitää pennun tuottaa pelkkää iloa ja suuria tunteita? Saako pennun olemassa ololla olla ylipäätään tuollaisia vaatimuksia tai tavoitteita? Mitä, jos pentu ei olekaan se mikä siitä piti olla tai mikä siitä piti tulla? Mitä kahdessa viikossa pitää standardin mukaan tapahtua? Miten paljon ihmisten tai eläinten pitää tuoda jotain suurempaa ja mahtavampaa meidän elämäämme, että vaiva niiden ylläpitämisestä on kuitattu?


"Luovuin koirasta, koska en kokenut sitä omakseni. Minulle pentu oli söpö koira muiden joukossa. Hoidin ja koulutin sitä tunnollisesti, mutta en rakastunut tai kokenut erityistä kiintymystä." HS 

Toki todettava, että luonnollisesti se on pennun etu päästäkin lopulta vaikka sitten kymmenviikkoisena sellaiseen kotiin, jossa sillä ei ehkä ole niin isoa edellytystä tai mandaattia tehdä kenestäkään koiraihmistä pelkällä olemassaololla. Jos harrastaisin kasvatustoimintaa, ehdottomasti pennut olisi palautusoikeudella, mikäli olisin virhearvion tehnyt kotia valitessasi jo alunperinkin. Epäonnistumisen myöntämisessä ei siis ole ollenkaan mitään pahaa tai ajoissa luovuttaessa, mikäli odotukset ovat olleet todellisuuden kanssa ihan eri sfääreissä. Propsit siis kirjoittajalle siitä, eikä tämänkään kirjoituksen tarkoitus ole olla mitenkään syyttävä tai teilaava - enemmänkin pohdintaa koiranpennun odotuksista.


Lähtökohtaisesti pennut on jäätävän söpöjä nukkuessaan ja sitä ollaankin tässä kaverin kanssa naureskeltu, että siinäpä vasta oiva henkivakuutus luonnon tapaan. Alkuun kyseenalaistin ja mietin useasti, että onko tässä pentutouhussa mitään järkeä. Siihen luonnollisesti vaikutti vahvasti se, että pentua ei ehditty mitenkään odottaa jännityksen sekaisin tuntein ja haettu sitten suurena palkintona luovutusikäisenä. Kävin kotona yhden viikonlopun tiukat keskustelut kolmen koiran ehdotonta ei:tä vastaan ja kun viimein maanantaina lupa tuli (suuri kiitos kotiin asian oikeasta ymmärtämisestä: kyseessä ei ollut mikä tahansa koira, joka piti saada tai koska pennut on ihania), päätös koiran ottamisesta tuli silti vasta lopullisesti kymmeneltä maanantai-iltana Kotkassa. Lähdin ajamaan kotiin koira takakontissa, jonka tulemiseen meillä ei oltu mitenkään varustauduttu. Pienen pentusen kaikki tarvittava oli kasvattajan antamassa isossa pentupaketissa, vihreässä repussa.


"Mitä enemmän muut hössöttivät pennun ympärillä, sitä enemmän minua ahdisti. Iltaisin katselin sylissäni nuokkuvaa palleroa ja mietin, mikä minussa on vikana, kun en tunne enempää. 
Hankimme koiran, jotta siitä olisi seuraa ja iloa minulle sekä pojalleni. Koin, että pienessä perheessämme riittäisi rakkautta ja huomiota jaettavaksi." HS
Ensimmäiset pari kuukautta oli todella työlästä aikaa ja ei sillon ehdi velloa missään vaaleanpunaisessa penturakkaudessa. Iona oli (ja on) todella aktiivinen ja villi pentu, jolla kaasuvaihde löytyi jo ihan pentulaatikossa ja se ei ole kyllä mihinkään matkan varrella kadonnut. Se kävi myöhään nukkumaan, herätti keskellä yötä ja aikaisin aamulla, että "katokatokatomua, pissille ulos kiitus ja sitten leikitään!" ja kun siihen jokatapauksessa herää, niin eipä siinä sitten kuin ulos pennun kanssa. 
Sillä välin töissä oli ihan yhtä rankkaa ja vaativaa kuin ilmankin pentua, ei minulla ollut mitään pentulomia buukattuna ja siellä täytyy suoriutua ihan oletetulla tavalla vähistä yöunista huolimatta. Ihmistä ei ehkä ole luotu kovin pitkään polttelemaan kynttilää ihan noin tehokkaasti molemmista päistä ja kyllähän tuo unen vähyys ja katkonaisuus näkyy. Vitsailin itsekin, että kyllä vaan voi näyttää paskalta ja peitevoiteen menekki aikamoista. Siinä alkoi fyysisesti olla aika väsy ja sellaisessa olotilassa minun on vaikea kuvitella, että pitäisi tuntea jotain elämää suurempaa kiintymystä ja pohjatonta rakkautta sen aiheuttajaan. Se millä siitä selvitään on tieto siitä, että tämä on vain väliaikaista.
Minä en kuitenkaan ottanut pentua siksi, että siitä PITÄÄ olla iloa ja seuraa. Minä otin pennun siksi, että siitä tulee meidän perheenjäsen. Kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Ja se on prosessi. Minä en ikinä ole fanittanut tuota pikkupentuaikaa, se on rankkaa ja pikkupallerot aikamoisia ääliöitä, odotan enemmänkin sitä, että taloudessamme on kolme aikuista ja järkevää koiraa jossain vaiheessa. Tosin en tiedä tuleeko Piipistä koskaan järkevää, mutta ihan yhtä rakas siitä huolimatta ;) Puoliskoakaan en palauttanut ensimmäisen viiden viikon jälkeen, vaan sama tyyppi tuossa pyörii vielä näin yli kymmenkin vuoden jälkeen.
Postauksen kuvat on Piipin ekoilta päiviltä kotona. Ja minulla todentotta on enemmän noita riivilökuvia, koska paikallaan se oli vain nukkuessa. Miten onnellinen olenkaan, että ensimmäisiltä päiviltä ja viikoilta on tuota kuvasaastetta, jota voi nyt ihailla kun pentu on valloittava nuoren koiran alku, joka alkoi olla sisäsiisti jo ennen 4kk ikää (heräily siis todelllakin kannatti!), joka on aivan huikea persoonallisuus, täynnä iloa ja onnea kuin pieni ilmapallo, joka on juuri sitä, minkälaisia haaveita minulla oli kolmannelle koiralle. Valtavan rakas ja tärkeä osa meidän perhettä.
"Kaikki eivät myöskään ole luotuja koiranomistajiksi, ainakaan jokaisessa elämäntilanteessa. Ystäväni, joka on koiraihminen, sanoi minulle pentuepisodin jälkeen yksinkertaisen lempeästi, että ”sinä et vaan ole koiraihminen”." HS
Minä en ole ollut koiraihminen, minusta on tullut koiraihminen. Jo vuodesta 1993.

Mitä mieltä sinä olet? Minkälaisia odotuksia ja velvollisuuksia pennuilla on? Minkälaiset ekojen viikkojen "pitää" olla? Synnytäänkö koiraihmisiksi ja ei-koiraihmisiksi? Miten ruusuinen kuva ihmisillä mahtaa pikkupentuajasta olla?

18 kommenttia:

  1. About kaikilla tulee katumuksen hetkiä ekojen viikkojen aikana ja se on minusta normaalia. Tätä tapahtuu kuulemma myös lasten kanssa. Kauheasti epäilytti tuleeko tästä mitään, mutta ihan hyvä aikuinen riemari tuostakin kasvoi. Ongelmien myöntäminen on vaikeaa ja siksi siitä pitäisikin keskustella. Musta tuntu tosi pahalta lukea miten kaikilla muilla pennuilla menee aina loistavasti ja ne on niin ihania. Kukapa nyt julkisesti haluaa myöntää että välillä ihan tosissaan mietti pennun postittamista takaisin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Minä tässä kanssa olen pohdiskellut, että oliko Javan kanssa pentuarki iisimpää vai kultaako aika muistot. Tosin silloin sitä oli opiskelija, enemmän aikaa käytettävissä ja joustavammat aikataulut elämässä ja ehkä se räntäsateessa aamuyöstä teekkarilan pihassa seisoskelu ei tuntunut ihan niin rankalta kuin näin "ikäloppuna" työssäkäyvästä. Pennuissakin on siis varmasti eroja, koska lopunkädessä Java oli paljon helpompi ja kiltimpi kuin tämä tuore riiviö ja kuusi vuotta sitten sitä olisikin ehkä voinut vaan todeta miten ihanaa pentuarki on. Piipin kanssa on oikein helppoa myöntää, että meinaa välillä jaksaminen olla kortilla :D

      Poista
  2. Mielestäni ei ei koiraa tai pentua kohtaan tarvitse olla mitään suurempia kiintymyksen tunteita heti, joillakin se kestää kuukausia, että oppii tuntemaan koiransa ja tulee se tunneside. Hullua ajatella että kahdessa viikossa rakennat tiiviin kiintymyksen ja rakkauden pentuun, johon ei ole vielä ehtinyt tutustua ollenkaan. Se on vaan se sitoumus että tää on meidän uusi perheenjäsen, ja ajan kanssa katsotaan että miten aletaan tulemaan toimeen.

    Vielä kun vertaa esim. rescuekoiriin tai -kissoihin, joita ei välttämättä voi edes kunnolla silittää ensimmäisiin kuukausiin, kun sitä sopeutetaan uuteen elämään. Ei siinäkään ajassa voi muodostua jotain suurta kiintymystä, koska aika kuluu siihen tutustumiseen, ja luottamuksen hakemiseen. Se kiintymys ja luottamus tulee sitten vuosien aikana. Ei voi odottaa että kahden viikon perusteella voisi tehdä mitään päätöksiä koiran tulevaisuudesta.

    Tuntuu kovin kärsimättömältä tuon ihmisen päätös, ja että koiranpentuun nyt ladattiin enemmän odotuksia, kuin se olisi kaikenmullistava kokemus hankkia koira. Se on "vaan" koira, se on "vaan" perheenjäsen, josta huolehditaan ja joka päätetään ottaa perheeseen. Koiranpentu on kuitenkin vielä aika tyhjä taulu, jonka luonne kehittyy vielä vuoteen tai pariin vuoteen asti. Eihän se koira ole sama pentuna kuin aikuisena. Samoin moni tosiaan tuntee oman lapsensa vieraaksi ensimmäiset viikot, eikä se tarkoita etteikö mitään kiintymystä tule tapahtumaan. Vaikea ymmärtää koiran poisantamista, kun siitä ei ollut edes kovin paljoa vaivaa, ja mahdollisesti muu perhe on jo kiintynyt koiranpentuun.

    Mietin vaan, että jos perheen äiti ja lapsi olisivat olleet kiintyneitä koiraan, mutta perheen isä ei olisi kahdessa viikossa tuntenut suuria tunteita koiraa kohtaan, niin olisiko sitä koiraa annettu pois? Olisiko isältä edes kysytty. Tai jos äiti olisi pitänytkin koirasta, mutta perheen lapsi ei olisi tuntenut mitään vielä koiraa kohtaan, niin olisiko koira annettu pois hätiköidysti?

    Mutta uskon että jos oli tarve antaa se koira pois, kun itse ei tunne koiraa kohtaan mitään, niin ehkä se oli parempi näin. Jos koiranpentu oli vasta 10 vk, niin se saa vielä helposti juuri sen paremman kodin, missä sille ei ole ladottu niin suuria odotuksia ja saa olla vaan koira ja elää koiramaista elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon niin samaa mieltä tuossakin, että siihen koiran persoonaan ja olemukseen se kiintymys oikeesti rakentuu, eikä niinkään niihin fyysisiin spekseihin ("karvainen koiranpentu rotua X"). Ainakin haluan uskoa, että aika fifty-fifty menee sen valmiin aikuisen koiran raamit synnynnäisten ja opittujen ominaisuuksien kanssa ja sen arjen ja olemisen myötä niistä otuksista muotoutuu tietyllä tapaa kaksijalkaisten peilejä. Mun on ainakin vaikea uskoa, että nuo omat syntyisi tuollaisina höntteinä ;)

      Tuossa kolumnissa taisi olla yksinhuoltajaperhe kyseessä, jos oikein muistan ja ehkäpä silläkin sitten on tekemistä, ettei haluttu sitten katsoa niitä pennun kortteja loppuun asti. Olin itse 9-vuotias, kun perheeseen tuli eka koira ja mun on todella vaikea kuvitella niitä fiilliksiä, mitä itselle olisi siitä jäänyt, kun pentu olisikin kahden viikon päästä palautettu sen takia, että joku ei sitä rakasta.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus sinulta! Mulle heräsi hyvin samanlaisia ajatuksia kolumnia lukiessa. Loppujen lopuksi tulin kolumnista aika surulliseksi. Se antaa kuvan, että pentuun pitäisi rakastua ensisilmäyksellä ja jos niin ei käy, on joku vialla, vaikka todellisuudessa rakkaus ja kiintymys syntyy usein vasta ajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mullekaikkihetijustnyt - paitsi, jos en tykkääkään"

      Moniin asioihin pitäisi vaan soveltaa sushiohjetta, että siitä tykkää vasta ehkä kymmenellä kerralla ja sen jälkeen sitä rakastaakin. Vaikka kuinka nori olisi yrjöttänyt alunperin. Ehkä 14 päivää ei vaan pentuarjessa riitä samaan lopputulokseen.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  4. Hyvä teksti munkin makuun! Lumo oli hirveän raskas pentu. Se on edelleen, 1,5-vuotiaana ajoittain hirveän raskas, koska siinä on vaan noin 1010% hullua energiaa ja noin 2% aivoja. Kymppiviikkoisena se puri käsiä verille, roikkui jaloissa, söi seinää, kiusasi Taikaa, rikkoi paikkoja ja huusi kuin hyeena. Riippumatta aktiviteetin määrästä. Lumon pentuaika opettikin mulle ihan hirveästi siitä, miten niiden vauvojen kanssa ihan oikeasti ei voi olla kiire mihinkään tiettyyn pisteeseen, taitomäärään tai edes tunnetilaan.

    Hirveän rakashan tuosta raivokäävästä on tullut ja mihinkään en vaihtaisi. Vaikka arki on edelleen pyörremyrskyä jos mettälenkit ja treenit on jääneet jostain syystä vähälle. Mutta joka kerta kun se illalla laittaa kerälle ihan kiinni kylkeen tai paukuttaa kentällä täysiä kiinni leluun tai tekee seuruukaavion virne naamallaan koska sillä on vaan niin sairaan hauskaa niin muistan että se oli sen arvosta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten iso palkinto se tehty työ onkaan, kun kaikki pentutyhmäilyenergia purkautuu vihdoin treenikentällä oikeisiin asioihin! Ja vielä, kun koiran naama loistaa onnesta soikeana, että miten siistiä just oman omistajan kanssa tehdä niitä juttuja.

      Se on kyllä vähän harmillista, että aina ne haastavimmat tapaukset opettaa meille eniten :D

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  5. Erittäin hyvä kirjoitus. Pentu on tyhjä taulu, johon omistaja lähtee asioita tuomaan. Pentu sitten oman luonteensa mukaisesti niitä ilmentää. Minusta oli erittäin hienoa, että pentu palautettiin kasvattajalle, sillä jos omistajan hermot ja pitkäjänteisyys kestävät sen kaksi viikkoa, niin mitä olisi tullutkaan pitkän tähtäimen kouluttamisesta? Ongelmakoira?

    Yleensä tällaiset tapaukset kertovat kirjoittajastaan (viittaan kolumnistiin) paljon, nimittäin sen, miten kriisit ratkaistaan. Viitsitäänkö niistä selviytyä yhdessä ja nähdä vaivaa, vai etsitäänkö quick fix? Ei meidänkään 10-viikkoisena tullut Malinoispentu ollut heti alkuun mitenkään überrakas, minulta meni aikaa tutustua siihen ja oppia elämään isomman koiran kanssa. Suhde kasvoi molemminpuoleiseksi "koirasuhteeksi." <3

    Pikkupentuaika ei ole minusta mitenkään glamouria, mutta jotkut taas pitävät siitä yli kaiken. Tärkeintä olisikin hahmottaa itselleen, että onko ottamassa "pentua vai koiraa." Tässä on pieni vivahde-ero. Koiran ottaja ehkäpä katsoo pidemmälle tulevaisuuteen, pennunottaja taas saattaa fiilistellä pikkupentuaikaa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lopun kädessä se yhdessä juttujen tekeminen ja ratkominen on se kasvattava kokemus, josta syntyy se suhde niin kaksi- kuin nelijalkaisten suhteen. Mä vähän kanssa luulen, että ns. helpon pennun kanssa se suhteen rakennus jää ehkä vähän kevyemmälle pohjalle, kun ei tarvitse niitä karikkoja räpeksiä ja sitä myöten ongelmanratkaisupakkoa ei ole.

      Niinkuin me tätä hommaa ratkottiin, niin taitaa tuo huumori olla paras akuuttilääke. Etenkin kun omiin silmäpusseihin jo meinaa kompastua ja keskittymiskyky univajeisena jotain kastedon ja kultakalan väliltä :D Kiitos tuesta ja tsempistä Piippisen pentuaikana <3

      Poista
  6. Tää on niin tätä nykyaikaa, kun kaiken pitää olla _koko ajan_ kivaa. Hyvä kirjoitus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta. Ja sitten, jos ei ollukkaa kivaa, ni alkaa "syyllisen etsintä": miksi _kukaan_ ei kertonut, että voi väsyttää pikkuapinan kanssa.

      Poista
  7. Itsekin vähän kohottelin kulmakarvojani tuota kolumnia lukiessa, ja vähän odotinkin, että joku tarttuisi koirablogimaailmassa. Joten kiitos siis tästä! :)

    Mulla oli aika kova puppy blues jossain Nopan neljän-viiden kuukauden iässä. Enkä mä siihen asap hetinyt kiintynyt. Ei kai kukaan rakastu ihan salamana (tai kai nyt jotkut, mutta mä en ainakaan :D)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en lukenut yhtään koirakirjaa, jossa sanottaisiin, että syvä rakastumisen tunne valtaa mielen juuri silloin, kun pentu lataa kunnon pisut vaikka sille persialaismatolle tai kun yöllä liukastuu johonkin liukumiinaan... Jännä silti, että kolumnistilla oli jostain sellainen käsitys jäänyt ahkerasta taustatyöstä huolimatta. Onneksi pentujen kehityskaaressa naskalit tipahtavat puoleen vuoteen mennessä ja siinä on ehkä pari kuukautta sellaista semityyntä, ennenkuin alkaa se jäätävä murkkuikäaaseilu vielä :D

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus. Ensimmäisen koirani kanssa se oli ihan heittämällä rakkautta ensisilmäyksellä, mutta toisen kanssa meni ehkä jopa pari vuottakin riippuen siitä, mistä kulmasta katsoo. Nyt tuntuu, että rakastun omiin koiriini vuosi vuodelta vain enemmän :) Mutta kyllähän sellaistakin tapahtuu, ettei koiran ja ihmisen kemiat vaan jotenkin pelaa... Itse kuitenkin uskon, että kouluttamisen ja harrastamisen kautta löydän lopulta aina itseni ja koirani välille jotain sellaista yhteistyötä, jossa olemme molemmat hyviä ja pääsemme todella luomaan keskinäistä suhdettamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten totta, että myös koirien kotiinmarssijärjestyksellä on merkitystä. Ensimmäinen on aina tietyllä statuksella ensimmäisen ja sen jälkeen muita vertaa siihen. Mutta sittenkun antaa jokaisen kasvaa omana persoonanaan ja sitä ihastuu niihin nyansseihin, niin se on menoa se :)

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  9. Vaikka meille pentu oli pitkään suunniteltu, kesti aika kauan ennen kuin koin siihen vahvaa kiintymystä. Se nimenomaan oli se söpö ja ihan kiva karvapallo ekat kaksi viikkoa ja kauemminkin ennen kuin se alkoi saada persoonallisia piirteitä, mikä vähitellen lisäsi kiintymystä. Ekat viikot kaaduin puoli kuolleena sänkyyn iltaisin ja oli kyllä hetkiä, kun mietin miksi halusin meidän seesteisestä arjesta paskanhajuisen, sotkuisen ja kiireisen. Mutta niin vaan kannatti panostaa pikkupentuaikaan, nyt on kiva junnukoira kotona :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä vaiheessa, ku peilistä alkaa enimmäkseen katsella jotain Klonkun sukulaista ja pentu pistää rullallista vessapaperia silpuksi keskellä olohuonetta, vaatii aikamoista kaukonäköisyyttä hengitellä syvään ja ajatella kalenteria - joku päivä sen on _pakko_kasvaa :D Ja nythän tämä on jo ihan käsiteltävissä, kun on vaan kaikenmaailman murkkuääliöintiä, mutta eihän se ole ollenkaan paha ilman tuhannen vuoden univelkaa!

      Kiitos kommentistasi!

      Poista

Kiitos kommentistasi :)