21.1.2018

"Suorita ja saavuta" vai "Pidä hauskaa"?

Oma agilityajattelu on ollut tässä aikamoisessa murroksessa muutamien vuosien ajan. Osittain en ole aina ihan samaa mieltä kaikesta näkemästäni lajin parissa, kun koirista tulee urheiluvälineitä ja osittain myös olen ylipäätään haastanut itseäni miettimään miksi oikein harrastan lajia. Mitenkään kovin kilpailuviettinen en ole koskaan ollut, mutta uutuudenviehätys toki vei mennessään. Etenkin kun Javan kanssa menestystä on tullut enemmän kuin olisin koskaan voinut edes unelmoida. Ollakseen minun ensimmäinen aksakoira, ei me koskaan olla oltu mitenkän erityisen taitavia, eikä ohjaaja mitenkään nopea - me ollaan oltu vaan törkeen kova tiimi yhdessä ja se on ihan puhtaasti kannatellut meidän menestystä lajissa.



Nalpe olisi sellainen vähän pippurisempi opetusmestari tai ruusukehai, joita hevospiireissä pistetään aloittelijoiden käsiin. Se ei ikinä ole ollut mitenkään erityisen pehmeä tai insinöörimäinen agilityssä, vaan räkää lentää ja vauhtia löytyy. Ei se aina ole lapasessa pysynyt ja virheitä siellä täällä, mutta tuolla asenteella se on opettanut minulle mikä tässä lajissa on parasta. Ei ne nollat, ei ne sijoitukset, ei ne voitot. Vaan se yhdesäs tekemisen fiilis ja oppimisen meininki! Maalissa me biletetään onnistumisia, ei tuloksia tai rankingpisteitä. Jos se olisi sellainen kiltti nollanvääntäjä, minulla ei olisi samanlaista kipinää kehittyä ja jäädä mietitmään miten ne haasteet ratkaistaan, kun koira näppärästi paikkaa kaiken.



Parasta on myös se, että se ei ole vain agility, vaan Java ra-kas-taa tehdä mun kanssa ihan mitä vaan. Näkisitte sen tokossa, se on aivan huikee! Pitäiskin joskus videoida. Jos rakastaisin titteleitä, niin toi koira olis tokokokeissa pyörinyt jo aikapäivät sitten. Sillä on taitoa ja iso asenne myös tuollaiseen matalanvireen puuhaan, mutta sitä on puolihuvilla lähinnä kaavailtu eläkelajiksi ja virkitystoiminnaksi. Paitsi nyt risoo sen verran tuo SKL rahastuslisenssi, että empä tiedä jatketaanko vaan omaksi huviksi.



"I don't train to win. I train because I love it and because my dogs love it. And I try to train better and to get better because I love to learn, to progress, to improve." 
Silvia Trkman
Java on opettanut minusta paljon paremman agilityohjaajan, agilitykouluttajan ja koirankouluttajan. Ja Iona jatkaa sillä samalla merkityllä tiellä. Se alleviivaa vaan vähän suoraviivaisemmin missä ne pienet ajoitusfibat tulee ja sinkoaa aikalailla sinne, minne nyt sattuu nenä näyttävän mikäli ohjeet tuli liian myöhästä. Ja se on aivan fantastista! Pepi on paljon taitavampi ja nopeampi, vaikka sillä on treenattu aksaa todella vähän. Sen kanssa on tehty perustaitoja, joiden päälle aksa on sille vain lisää temppuja.



Ja mitä tulee Pepiinin tulevaisuudensuunnitelmiin, niitä ei ole. Lapsikoiran tärkein tehtävä on pysyä kunnossa, nauttia elämästä ja opetella yhdessä lisempi aksan salaisuuksia. Tiedän, et siinä on huikean potentiaalinen koira, joka on voi olla vaikka missä, kun palaset loksahtaa paikoilleen, vaan se ei ole itsetarkoitus. Mahdollinen menestys lajissa on täysin sivutuote, ei meidän draiveri. Näyttää olevan kisakentät pullollaan nuoria ja vanhempiakin koiria, joiden päätehtävä on tehdä nolla, jolla voitetaan ja saadaan maksimipisteet. Mikään muu ei kelpaa. Eipähän siinä mitään, jokainen taplaa omaa polkuaan omalla tyylillä ja meidän tie on vaan erilainen. Minulle ei siis tarvitse silkkihansikkain tulla voivottelemaan, jos miltei täydellisellä kisaradalla yksi putki livahtaa väärästä päästä - me ollaan ihan voittajia jo sen 19 muun esteen osalta ja on ihan ok koiran & minun mogata.



Näin uuden vuoden jälkeen taitaa monella olla joku itsensäruoskimislupaus uudesta elämästä käynnissä. Sen sijaan kannattaisi ehkä miettiä voisiko luvata tänä vuonna olla itselleen ja koiralleen vähän armollisempi ja muistaa iloita siitä mitä on, eikä haahuilla sen perään mitä ei ole. Pippa Laukka viittasi tähän varsin nätisti HS:n kolumnissaan. Mahtuisiko hopeareunuksia enemmän tähänkin lajiin? Toinen näkökulma löytyy Elina Tanskaselta.


"Sitä paitsi on toiveajattelua, että riman korkealle laittaminen ja armoton itsetylytys riittäisivät minkä tahansa päämäärän saavuttamiseen. Ei vuorellekaan kiivetä itseä pakottamalla ja syyllistämällä, vaan se vaatii asianmukaista valmentautumista, varustautumista, treenaamista ja sitä porkkanaakin.
Sillä tavalla kehittyvät sekä itseluottamus että itsetuntemus, jotka helpottavat huomattavasti oikeaan suuntaan ohjautumista." 
Elina Tanskanen


Kuuntelin sivukorvalla Teemu -dokkaria sen sadannen kerran, kun se sattui telkkarista tulemaan ja siinäkin kiinnitin huomiota, kun Selänne sanoi, ettei koskaan ajatellut pelaavansa NHL:ssä. Että se oli vain sellainen hyvin kaukainen fantasia. Hän vain tykkäsi pelata, joten sillä riemulla pisteli aina lätkäkaukaloon, kunnes yhtenä päivänä huomasi pistävänsä unelmiensa maajoukkuepaitaa päälle ja kohta oli jo änäritkin käden ulottuvilla. Samaan hengenvetoon minäkin luulen, että näissä monissa henkisen valmennuksen kokonaisuuksissa tätä minun makuuni painotetaan liikaa miten pitää olla isoja tavoitteita. Minulle riittää ne pienet tavoitteet ja se hyvä fiilis niiden saavuttamisesta, kun olen osannut opettaa jotain uutta koiralle ja muistaneet nauttia matkasta, enkä keskity vain havittelemaan jotain suurta ja spektaakkelimaista.




Voisin sanoa, että minusta on tärkeämpää ylipäätään elämästä nauttiminen kuin siinä suoriutuminen. Syön pullaa, silloin kun huvittaa ja otan lasin viiniä, kun siltä tuntuu ilman sen syvempää pohdintaa. Vastaavasti toki lounaaksi pitää sitten mussuttaa salaattia ja aamupalaksi puuroa, jotta asioissa pysyy balanssi. Minulla on hurjan mielenkiintoinen duuni, joka on omalta osaltaan aikamoisen aikaavievä ja kuluttavakin ja positioon pääseminen on vaatinut aikamoisen määärän työtä opiskeluissa ja työuralla. Se myös sanelee treeniresurssit - koirat voi olla pitkiäkin aikoja treenaamatta, kun ei esim. työreissujen takia ehdi tai ylipäätään ole mahdollista mennä yötreenaamaan.



Mutta se on myös koirieni onni, että sisältöä kalenterissa on muukin kuin agility. Kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään tai määritellä itseäni tai koiriani agilityn kautta. Agility on harrastus, johon suhtaudumme tosissaan, muttei vakavasti. Haluamme kehittyä, mutta ei hauskuuden kustannuksella. En pidä kotona palkintoja ja ruusukkeita esillä (poikkeuksena Agirodun Jalmini -joukkuevoitto ja karsintojen lasikoriste), koska ne eivät ole tärkeitä (ellei niillä ole vaihtarina saanut sitä pullaa kisapaikallakaan :D) ja meillä koirien ykkösrooli on olla perheenjäseniä.

Tärkein asia, jonka haluan koulutettavieni ja valmennettavieni muistavan on "Pitäkää hauskaa ja nauttikaa yhdessä tekemisestä".

Mikä agilityssä sinua kiehtoo, miksi harrastat lajia? Kommentteja tulemaan!

Kuvista kiitos kuvaajille Koirakuvat (kopioitu luvalla), Henri Luoma ja sinä ihana, joka olet nuo HAU:n rapakuvien kuvat ottanut (vesileimaa ei ole, enkä muista enää nimeä). 

6.1.2018

Mistä oli 2017 tehty?

Näin kun on virallisestikin viime vuosi taputeltu, lienee syytä muutama ajatus vielä siihenkin suuntaan uhrata. Kaikenkaikkiaan mennyt 12kk ovat olleet vallan mielenkintoisia ja jos 2016 vaihteessa lupasin, että tulevana vuotena kipparoin itse muutoksia, niin siinä on ainakin pysytty.



Tammikuussa Iona aloitti ensimmäistä kertaa omalla viikkoryhmäpaikallaan treenaamisen. Minulle se oli lähinnä kävelemään ja juoksemaan opettelua koko alkuvuoden, mutta onneksi pikkukoiran innokkuus paikkasi epämääräisesti könkkäävän ohjaajan. Olipahan vaan hienoa päästä pitkästä aikaa treenaamaan koirien kanssa yhdessä! Iona täytti helmikuussa kaksi. Javakin kävi tuurailemassa silloin tällöin ja osallistuttiin sitten helmikuun halli-SM:iinkin kylmiltään, kun osallistumisoikeus oli edellisen vuoden starttien perusteella.



Maaliskuussa seikkailimme Filippiineillä paikoissa, joissa ei ole sähköä tai puhelimella verkkoa. Ennen leikkausta minun ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tuollaista reisua tehdä, joten sekin tuntui aikamoisen hienolta saavutukselta. Keväällä Pipanttinen aloitti kisauransa ja omaksi suureksi hämmästykseksi kesäkuun alussa päätti siirtyä jo kolmosiiin. Itsehän olin ajatellut, että ihanaa päästä pitkästä aikaa oikein kunnolla kisaamaan noita alempien luokkien startteja ja toinen sitten päättää, että kyllä alle 15 on ihan tarpeeksi.



Lappeenrannan sm-kisoihin lähdimme oikein rytmiryhmänä Helin kanssa ja olipahan vaan reissu. Javallakin oli niin siistiä päästä kipittämään joukkuesm-rata ja yksilöhyppäri, joista ei tuloslistaan mainintoja, mutta sitäkin enemmän voittajafiilistä. Maajoukkuekarsinnoissa vedimme kuitenkin niin jäätävällä draivilla kakkospäivälle, eikä kyllä karsinnoista jäänyt jossiteltavaa - emme lähteneet ekan hyppärin varmistelunollaan jälkeen todellakaan himmailemaan ja meillä oli niin hauskaa pilkkukärsämön kanssa. Tehtiin ehkäpä elämämme agilityä ja jos nämä oli Javan vikat arvokisat, jätimme ne areenat tyylillä. Kuitenkin elokuussa herraskoira siirtyi virallisesti veteraanien ikään ja tässä vaiheessa on jo tärkeämpää pohjustaa terveitä eläkevuosia osa-aikaeläkkeellä.



Heinäkuussa viimeinen Agirotu järjestettiin Mikkelissä ja sinnehän piti päästä, vaikka kaverin polttarit osuivat juuri samaanviikonloppuun. Niimpä la-yönä ajelin vielä Mikkeliin, jotta Jalminit pääsevät medikisaavien lähtöviivalle joukkuuena. Harmillisesti Pepi joutui jättäytymään pois lapajuminsa vuoksi, mutta varamies-Uuno hyppäsi puikkoihin ja nappasimme Katjan ja Minnan kanssa aikalailla hienon voiton.



Loppukesällä lomailimme taas pitkän siivun, osan siitä kaksijalkaiset Italiassa ja koirat mökillä. Nippe täytti kymmenen. Töihinpaluu sujui vähän eri merkeissä, kun päätin yli 8 vuoden jälkeen vaihtaa työpaikkaa, kun uusia haasteita tarjottiin ja olihan siihen tartuttava.  Uuden duunin myötä matkustaminen on lisääntynyt, joten välillä tuntuu kotona vaan vaihtavansa matkalaukun sisältöä, mutta eiköhän se kohta taas rauhoitu, kun saadaan lanseerauksia maaliin.



Elokuun alussa syntyi hartaasti odotettu Javan kahdeksas pentue Ranualle, kun Lellukan viisikko näki päivänvalon. Niin hienoa olla todistamassa aitiopaikalta pentuprojektia, joka etenee täysin oppikirjam mukaan helposta astutuksesta pentujen kasvuun. Kävimme Katjan kanssa roadtripillä Oulussa tätä laumaa ihailemassa kuuden viikon korvilla ja olisin kyllä voinut ihan minkä tahansa näistä tuholiineista ottaa. Hienoja rakenteita, upeita täpäköitä luonteita!







Samaan syssyyn syksyn ratoksi käynnistin vielä virallisesti sivutoimisen yritystoiminnan toiminimen myötä. Sitä kautta onkin päässyt tekemään huippuhauskoja kuvauskeikkoja, valmentamaan koirakoita ja vieläpä markkinointipuolen konsultaatioitakin. Toistaiseksi nämä pysyy sivutoimisena, mutta toki ihan toisenlaisia mahdollisuuksia tämäkin vaihtoehto on avannut.




Lokakuussa kipaisimme Helin kanssa Tsekin Liberecissä agilityn mm-kisoja katsomassa, vihdoin! Zaragozaan piti jo mennä, mutta sattui oma leikkaus juurikin siihen ajankohtaan, joten ne suunnitelmat kuopattiin ja samalla päätettiin, että me ollaan niin ensi vuonna Tsekeissä. Olipahan hulvaton pitkä viikonloppu, johon mahtui naurua, säätämistä, kohellusta, hyvää ruokaa ja juomaa, upeaa agilityä.




Marraskuussa pääsimme Pepin kanssa taas kirmaamaan kolmosten ratoja kisoihin asti ja helppoa se ei sähköjäneksen kanssa ole, vaan niin siistiä! Mitään liian vaikeaa ei olla taitotasoomme nähden radoilla kohdattu, vaan perusohjaus on riittänyt ja virheet ovat olleet pieniä ajoitusmokia minun puolelta, joka tämän koiran kanssa tarkoittaa sitten hyllyä hyvinkin herkästi. Olemme päässeet tekemään tosi ehjää baanaa loppuvuotta kohden, mutta tärkeimpänä - meillä on ollut hauskaa.



Joulukussa olinkin niin paljon työreissuilla, että koirat viettivät talvitaukoa siinä sivussa. Muutaman kerran pääsimme ohjattuihin treeneihin, kun vapaatreenistäkin oli turha haaveilla hallin varaustilanteen vuoksi. Littoisissa kipaisimme jaetulla yksärillä pistämässä askelmerkkejä paikalleen, itsenäisyyspäivän treeneissä Juhalla, muutaman kerran Maijun silmien alle ehdittiin ja yhdet pikatuuraukset Sannilla. Jos on viikonloppuisin ollut vapaata, se on hyödynnetty koirien kanssa metsälenkkeillen, mieluusti kaveriseurassa.



Javan jälkeläisosastosta kolmosiin ovat tänä vuonna Ionan lisäksi taiteilleet itsensä velipoika Touho (K. Ilon Viejä) ja Paulan Taisto (H. Asfalttisoturi). Elmo (K. Elmo) haki itselleen Ruotsin hyppyvalioon oikeuttavat tulokset. Dinalle (V. Metsänkeiju) SA näyttelyiden puolesta. Terveystarkeissa pyörähti mustavalkoiset Ionan siskolisko Jade (K. Ilon Antaja, B/B, 0/0, 0/0, SP0, LTV0)  ja Varjo (Blackphantom, A/A, 0/0, 0/0, VA0, SP0, LTV1).



Aikamoinen vuosi. Ei ehkä tuloksellisesti omalta osalta, mutta olemme oppineet jotain paljon tärkeämpää ja pysyvämpää. Noiden otusten kanssa puuhaaminen ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus, josta tulee olla kiitollinen. Niimpä meillä ei kytätä nollia, voittoja, rankingpisteitä tai muuta sellaista nillitystä. Keskitymme omaan tekemiseen, oppimaan uutta ja varsin kirjaimellisesti nauttimaan matkasta. Hupi-pupiini Pepi sellaisena pysyköön, Java käy silloin tällöin viihdeaksaamassa, Nippe on onnelinen käskemättäkin kun ruoka+pallo+pehmeä peti -kombo toteutuu :)



Kiitos 2017, tervetuloa 2018.