30.6.2015

And then we fly

Huikeat maajoukkuekarsinnat takana ja fiilis niin nousujohteinen, että ei voi olla kuin tyytyväinen! Maajoukkuepaikkaa meille ei tipahtanut (eikä olisi kyllä pitänytkään :D), mutta sitäkin enemmän motivaatiota ensi kauteen jatkaa treenaamista valitsemallamme tiellä. Vuoden takaisesta ollaan kehitytty ihan huikeasti ja kun minä & koira aletaan saamaan noita meidän huippuratoja maaliin nollana, niin johan alkaa iso kynä kirjoittaa. Koirassa on huikea potentiaali vetää oikeesti kärkivauhtia, kun vuosi sitten luulin 30 pisteen radan alkavan olla maksimi - nyt me oltais nykäisty se 30 pistettä jopa parin sekunnin flaikkaamisella.  

Jännitysmomentteja


Ylipäätään meidän osallistuminen koko kinkereihin oli vielä kysymysmerkki viikkoa ennen h-hetkeä. Piti jännittää tulehtuuko koiranpuremat ja liikkuuko koira normaalisti. Puolikuntoisella koiralla kun en missään nimessä kekkereihin lähtisi kuitenkaan, joten edelliseen päivään asti tilannetta seurattiin hyvinkin tiukalla seulalla.

Juhannuksena olimme kaverien mökillä, jossa heti torstaina aussiuros isotteli autosta kamoja purkaessa Javalle siihen malliin, että sen hampaat kolahtivat minun reiteen. Lauantaina hampaat oli sitten Javan reidessä, kun Jalmari livahti ruokapöydän alle minun hakiessa lautasta ja sehän ei sitten sopinut toiselle ollenkaan, vaan kävi sitten kiinni. Normaalisti olen kovinkin tarkka tuosta, että toisilleen vieraammat koirat pitää olla poissa kaikenmaailman grilliherkkujen läheltä (ja tästä olinkin jo sanonut, että jospa koirat olisi kiinni tai sisällä syömisen ajan) ja muutenkin ahtaista paikoista, koska se jos mikä kuumentaa tunteita resurssivahdeilta, mutta olin juuri tullut juhannuskisoista iltamyöhään takaisin mökille ja viemässä koiria sisätiloihin ruokailun ajaksi ja grillaaja tarvitsi kipeästi lautasta, jota lähdin hakemaan. Ei olisi pitänyt :( 

Juhannuskisoista yksi hyppärinolla, joka sekin oli kyllä niin huono rata. Nelosputkessa koira meni nurin ja katsoin heti, että nyttei kyllä liiku ollenkaan omassa rytmissä. Pohdin, että pitäisikö keskeyttää, kun mentiin seuraavia hyppyjä, mutta sitten se alkoi taas puolessa välissä rataa päästä vauhtiin. Tästäkin huolimatta nollalla kolmossijan arvoisesti maaliin. Agiradoilla maltti oli taas niin hukassa, että päätti loikkia puomin kontaktin pysärikäskystä huolimatta - onneksi jälkimmäisellä sain tarjota sylikyydin tästä hyvästä. Muuten hyviä treeniratoja, kun sitä sinne lähdettiin muun treeniin puutteessa tekemään enivei.

Jos ei tässä vielä kaikki, niin sen lisäksi otus oli vetänyt vielä naamalleen puomilta tehistreeneissä. Enemmän oli taas vauhtia kuin järkeä, joten tuli sitten alas puomin tasaiselta osalta. Onneksi sai jalat alle, ettei ihan naamalleen, mutta kyllähän siinä oli kärsä ja naama täynnä hiekkaa ja sen lisäksi vielä kuono auki. Laskettiin onko kaikki hampaat tallessa ja mikä koiran boogie, mutta sitä näytti enemmän ärsyttävän vaan hiekka nenässä ja harjoituksen keskeyttäminen. Onni on, että käsissäni ei ole pehmeää shelttiä, koska tämä kaikki viikon sisään saattaisi jonkun psyykettä jo ravistella. 
Viikon jälkeen

Lauantai


Tähän kaikkeen nähden oli jopa huikaisevaa, että klo 5:25 lähdimme lauantaiaamulla Mikkelistä kohti Jyväskylää kahteen pekkaan. Oma asenne ratoihin oli selkeä alusta alkaen: se on kaikki tai ei mitään, täysiä, nopeimpia linjoja miettien, koska hitailla nollilla näissä geimeissä ei tee mitään. Minusta olisi väärin alkaa jotain pikkupisteiden vääntönollia tai pelasteluja tekemään, jollei ihan pakko ole, jos tavoite ja potentiaali on mielummin siellä toisessa pääässä. Tavoitteena ei siis näissä geimeissä ole sijoitus, vaan maajoukkuepaikka.

Tiesin vieväni näihinkin geimeihin koiran, joka on kevätkaudella tiputellut sen yhden riman per kisa aivan liian usein, eikä asiaa ehditty korjata kouluttajien kanssa yrityksestä huolimatta. Treeneissä niitä ei saada alas edes yrittämällä, mutta kisoissa se hipaisee takatassuilla sen YHDEN riman per startti: kymmenkunta nollavoittoa tai sijoitusta, sm-karsinta jne. joten en ehkä kuvitellutkaan ongelman maagisesti vaan poistuneen. SILTI harmistus oli ekalla radalla aikamoinen, kun 8 rima kopsahti alas ja sen jälkeen oma pakka hajosi aikalailla. 


Harvemmin olen ihan noin avoimesti pettynyt, kuin tämän radan jälkeen, mutta sen jälkeen oli hyvä aloittaa nollaus ja paketin kasaaminen päivän toiseen starttiin tyhjältä pöydältä. Se onnistui ilmeisen hyvin, kun jännitysmomenteista huolimatta se kipparoitiin nollana maaliin ja samalla pääsylippu kouraan sunnuntaille. Vähän meinasi jännätä, kun koira sitten kaatui pituuden kepin kanssa puolessa välissä rataa (perussettiä taas :D) ja keinu + puomi piti käskyttää todella vahvasti ja tarkasti, jotta sieltä ei ainakaan tulisi loikittua, mutta kympin sakkiin riitti tämäkin nollatulos. Kiitos Eerikalle ja Allulle näistä videoista, ihan kullanarvoista <3


Koska minulla ei ollut majoitusta buukattuna, niin piti alkaa selvittelemään näitäkin vaihtoehtoja (sunnuntain lämpimän sään takia en viitsinyt tehdä Mikkelin lenkkiä tässä vaiheessa, kun leidit olisivat joutuneet sitten napottamaan autossa koko pitkän sunnuntain vs. nyt saivat mm. mökkeillä viikonlopppuna). Päädyimme Nalperon kanssa hyvinkin nostalgiseen Kesähotelli Rentukkaan, kun hotelleissa oli jäljellä enää meluisia ja ilmastoimattomia koirahuoneita. Vaihtoehto oli kuitenkin oikeinkin hyvä, koska meille riitti puhtaat lakanat, suihku ja aamupala rauhallisissa olosuhteissa. 

Kyllä, otimme Jallun kanssa huoneen - ihan kahden hengen sellaisen :D

Kisapäivän luksusta: Takeawaytä ja livestreamia
Charging!

 Sunnuntai


Java, lähdetäänkö aksaan?
Sunnuntaiaamuna oli valtaisan hyvä fiilis. Siinä vaiheessa lähdettiin vaan keskittymään täysiä omaan tekemiseen ja katsomaan mihin se sitten riittää. Ekalla radalla tursas nappasi valitettavasti tokan riman ja puomilta livisti muurille keppien sijasta (ja tämän tiesinkin alusta asti haastavaksi, jonkin sortin tiukempi haltuunotto siis vaaditaan pelkän liikesuunnan lisäksi). Enää sillä rimallakaan ei ollut väliä, joten jatkettiin vaan samalla draivilla kakkosradalle. All in.

Siitä tulikin fiilikseltään yksi huikeimmista radoista. Mentiin lujaa ja asenteella. Harmillisesti itselle sattui ihan minipieni ohjausmoga ja Java tuli 15. hypystä ohi, mutta kun itse tietää, että se olisi ollut kova rata maaliin tuotuna, siinä ollaan jo henkisiä voittajia. Tämän jälkeen todella monet tutut ja tuntemattomat tuli sanomaan, et upee rata, joten kaipa siinä objektiivisestikin asiat oli nyt paikallaan. Kun se ei ollut nolla, eikä edes vitosrata. Fiilis oli tämän jälkeen niin mahtava, että lähdettiin Nalperon kanssa pitkälle kävelylle vaan tasaamaan omia kierroksia ja ottamaan kaikki irti siitä tunteesta, kun ei meinaa itsekään lenkkareissa pysyä. Tässä hetkessä sitä konkreettisesti tajusi miksi lajia harrastaa: ei ne voitot, vaan ne onnistumiset.



Jos mitenkään mahdollista, niin finaalissa pistettiin vielä paremmaksi. Oma ja koiran lataus oli täysin kohdallaan, kun finaaliin lähdettiin menemään täysiä ja tekemään juuri sellaista agilityä, jota haluankin tehdä. Mennään vähän reunalla, mutta mennään lujaa. Mua ei edes harmita Javan tiputtama rima, vaikkakin oma keskittyminen vähän herpaantui yleisön huokaistessa ja meinasin ohjata väärän radan tämän takia, mutta taputan itseäni myös olkapäälle tilanteen pikaisesta korjaamisesta. Sitten me mentiinkin täbää just sillä fiiliksellä, kun itse radasta en muista mitään, muutakuin että asiat vaan tapahtui ja koira toimi täydellisesti. 

Tuosta parin sekunnin flaikkaamisesta huolimatta tämä vitonen olisi ollut miltei kolmenkymmenen pisteen rata, huh (ilman sitä lenkkiä siis voittotaistossa :o)! Tässäpä siis meidän tähän astisen kisauran paras rata, flow -tila, osoitus meidän agilitykädenjäljestä. Vaikka sei ole täydellinen, sisältää koiran virheen ja ohjaajan virheen. Tätä kohti kuitenkin nimenomaan haluan omaa agilityä työstää ja tähän pyritään. Tiedostan toki, että oma tavoitetila on aika korkealla (ei siis tulosriippuvainen, vaan taitotavoitteinen) ja vaatii paljon työtä vielä vielä omat skillsit täysin järjestelmällisesti sille tasolle, mutta mikäs kiire tässä. Tältä radalta saavutettiin kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkkä ratavirheetön suoritus.




Ennenkaikkea valtava kiitos meidän huikeille kannustajille ja tukijoille niin paikan päällä ja ruutujen takana, Suomessa ja ulkomailla! Mä en välttämättä ehtinyt kaikkia kiittää kiireessä kannustavista sanoista, mutta ihan jokainen on lämmittänyt niin paljon. Niin monet tutut ja tuntemattomat elää tätä tarinaa meidän kanssa, että olen kovin etuoikeutettu. Muutenkin karsintatunnelma on niin omaa luokkaansa, kun toiset kisaajatkin tsemppaa toisiaan ennen ja jälkeen ratojen, paikalla on niin paljon tuttuja, tuntemattomat tulee juttusille, yleisö kannustaa ja elää niin mukana onnistumisissa ja niissä virheissäkin jne.

Ja mun pieni lentävä karvalakkini, se nyt on vaan niin jäätävää timanttia, että en vaihtais mihinkään <3 Kuinkahan monta muuta isi ja poika -komboa oli finaalissa tänä vuonna? Javan ekasta pentueesta Elmo -poika tosiaan täräytti itsensä tyylikkäästi finaalipaikkaan hienolla sijoituksella kiinni jo heti ekalla radalla. Sen lisäksi, että turkis itse on vallan pätevä urheilija, se näköjään jättää kakaroihinsa samaa dravia ja rakennetta, jolla voi myös mennä lujaa.

Tähän riitti taidot tällä kertaa, mutta lupausta jäi niin paljon suuremmasta. Huikeaa, ensi vuonna tulemme taas taitavampina ja valmiimpana! Vielä kerran, kiitos kaikille meidän tsemppaajille niin tämän kauden pääkisoissa kuin vuoden aikana. Kiitos myös niin treenikamuille kuin kouluttajille.

Ei se päämäärä, vaan matka.

Kuva: Koirakuvat.fi

23.6.2015

Vielä kerran sm-pöhinää

Kesäkuu on kyllä omassa kalenterissa ollut ihan liian kiireinen, joten voipi olla lomien tultua aikamoinen täyslepo paikallaan. Ainakin vähän alkaa vauhti hyytyä jo nyt. Tsempataan vielä ensi viikonlopun maajoukkuekarsinnat täbää ja sitten löysätään lenkkarin nauhat.

Kesäkuu on ollut varsin moniulotteinen. Töitä, työmatkoja, pentutreffejä, pennun kouluttamista, näyttelytreenejä, viimeinen Fidari, kouluttamista, treenejä, koiran huoltoa, kavereiden näkemistä, mökkiviikonloppuja, Oulun keikkaa, kisoja... Haastellista onkin ollut löytää kaikelle yksinkertaisesti aikaa, kun pelkästään jo tuo työ nappaa niin ison siivun päivästä. Koulutettavienkin kanssa on joutunut sopimaan klo 22-23 treeneistä, kun yksinkertaisesti muuten ei ehdi. Hienoahan se tietty on, että jengi haluaa tuollaisinkin aikoihin tulla, mutta kieltämättä aidon yötreenin fiilis siinä alkaa olla.

Turkis suorittaa (Kuva: Inka Räsänen)

Paljon on ehtinyt tapahtua tässäkin päivittämättömässä kolmessa viikossa, mutta josta purkaisi vähän sm-viikonlopun fiiliksiä näin ensikärkeen puolituoreeltaan. Minullehan narskahti oikein jättipotti jo heti toista vuotta peräkkäin, lähtöpaikka numero kolme yksilöihin! Viime vuonna luulin, et kasi oli jo paha, mut onneksi tänä vuonna sain heti todistaa itselleni toisin. Sinäänsä hauskaa, että joukkuekin starttasi kolmantena, joten liekkö se sitten joku minun kirous? :D

Reisieläin on the fly! (Kuva: Inka Räsänen)

Lähdettiin perjantaiaamuna auto kattoa myöten pakattuna ajelemaan Allun kanssa Mikkelin kautta kohti Oulua. Minun piti leidit tiputtaa Mikkeliin hoitoon matkalla pohjoiseen, joten tuli sitten tehtyä "pieni" lenkki siinä. Nooh, usean pysäytyksen taktiikalla se Oulukin sieltä onneksi löytyi, mutta kyllä siinä neljän maissa alkoi olla persposket puuduksissa, kun aamusta lähtien oli matkaa tehnyt.

Kaks daamii, neljä koiraa
Taukojumppaa
Ensimmäinen kyltti, missä Oulu mainittiin ihan nimeltä :D

Oltiin ilmottu koirat "iltakisojen" jälkimmäiselle agiradalle ihan vaan tuntuman vuoksi ja sillä ajatuksella, että ehditään jos ehditään. Tokihan minulla oli taas alkupään lähtönumero, koska se oli viikonlopun boogie noin niinku lähtökohtaisesti, mutta hyvin ehti siis paikalle ja jopa starttaamaan. Pohja oli hyvät ja esteet laadukkaat, mutta koiralla oli vähän pomppubensaa suonissa kaiken autossa kököttämisen jälkeen :D Pääteltiin ratasuoritus sitten keinulta ihan sylikyydissä, että ei näin karvamaakari. 

Räkä poskella ja silviissiin! (Kuva: Inka Räsänen)

Kämppikseksi hotelliin saimme koikkerineiti Nenan ja Satun, josta Java oli hyvin mielissään. Kerran aikaisemminkin jaettu huone (tai homeinen mökki :D), joten tiedettiin kokoonpano varsin yhteensopivaksi, vaikka Nenaa ei juuri toiset koirat kiinnosta, mutta Javakaan nyt ei pelota. Kipaisimme Olimpos ravintolassa vetämässä sellaiset rekkamiehen annokset, että sillä kalorimäärällä olisi kyllä juossut koko viikonlopun. Joutui itsekin ihan jättämään ruokaa lautaselle, kun ei kaikki mahtunut edes ahtamalla. Mutta lammas oli vallan hyvää!

Ok, mä jään hotlaan!

Rekkamiehen lammaslataus?


Semitiukkaa käännöstä työn alla (Kuvat: Inka Räsänen)


Annen jäätävän kova kisamanuaali, tälle oli kadeja kaikki! :D


Aamusella siispä takaisin kisapaikalle joukkuekisoihin. Me juostiin tällä erää Shetlanninlammaskoirat Ry:n varsin kovassa joukkueessa, jolla kyllä onnistuessaan olisi ollut saumat vaikka mihin. Mirva kipitteli kärkeen hyvän nollan Hepun kanssa, kakkoslegillä ajattelin ohjata varmaa nollaa vähän hitaammilla ohjausvalinnoilla, mutta Java perkele nappasi puomilta vitskan (keinulle se kyllä pysähtyi hienosti :D), joten tässä vaiheessa tiimin tulos vitonen. Vähän vähemmän kivempi juttu oli oman radan jälkeen koiran päälle tullut vesikoira. Onneksi ei ole herkkistä sorttia tuo oma piski, mutta ei välttämättä ihan sellainen tilanne, johon erityisesti koirani haluaisin. Jos te palkkaatte koirianne revittelemällä lelua, niin viitsittkö katsoa, että se koira kanssa repii sitten lelua, eikä kisakavereita. Nih. Eerikan Miina ei meinannut löytää muutamaa putken päätä ja ankkurina radalle kirmasi kivenkova Sanna Stellan kanssa. Harmillinen muurinpalikka kopsahti muuten niin sulavalla baanalla, joten lopputuloksena shelttijoukkueelle kymppi upealla ajalla ja sijoitus 15./63. Hyvä me!

Eerika & Miina, Satu & Java, Sanna & Stella ja Mirva & Heppu.
Kuva: Sirpa Saari
Ankkurisuorituksen jännäämistä!





Joukkuekisat päättyivät varsin inhimillisiin aikoihin, joten päivän seisoskelun jälkeen olikin hyvä lähteä akun lataukseen sunnuntaiaamua varten. Käytiin pitkällä iltatepastelulla Oulun Hupisaarien somassa ympäristössä vieläpä auringonpaisteessa, joten fiilis oli mitä mahtavin. Ja sitä se oli vielä sunnuntaiaamunakin! Jan Egil oli tehnyt varsin tyypillisen ratansa, jossa oli vauhtia, linjaamista, ansaesteitä. Hieman haastava, vauhdikas, mutta täysin tehtävissä. 

Harmillinen rima tuli sitten ennen pituutta, jonka takia jäimme ulos finaalista, mutta erityisen kurja tuo loppupuolen säätö, kun jäin ihan seisoville jaloille koiran eteen 19 hypyllä ja se joutui käytännössä hyppäämään täysin mun jalkoihin. Jännä, että tälläisessä tilanteessa ei sitten tullut rimaa, vaikka pieni karvaeläin kaatuikin ja flaikkasi pidemmän kautta tokavikan hypyn. Silti kelpo ajallakin vielä maaliin!





Fiilis oli mitä mainioin, vaikka finaaleista jäimmekin ulos. Erityisesti haastavaan lähtöpaikkaan löytynyt oikeanlainen lataus ja suhtautuminen oli itselle iso edistysaskel tässä lajissa, kun pystyi pitämään kokoajan keskittyminen ja fokuksen täysin siinä omassa suorituksessa, kun aikaa ei ole mihinkään muuhun. Tällä radallahan hyötyi paljon myöhemmästä lähtöpaikasta, kun niitä nollia taottiin enemmän viimeisissä rataantutustumisryhmissä, mutta minä olen huikean tyytyväinen omasta vedosta näillä korteilla. Ei se kaukana ollut ja sinäänsä vähän katkeransuloista, että nimenomaan se kevään akilleen kantapää, yksi rima, kolahti sitten täälläkin.

Karsintaradan kurvailuja, kuvaajan nimeä minulla ei tähän ole?!

Muutamat kisakuvat vielä, Sirpa Saaren käsialaa



Parasta: Poika ja isi ekaa kertaa arvokisoissa ja vieläpä lähtönumeroilla 4 ja 3 :)

1.6.2015

Kilometrisäären kuulumiset

Hiihihiiiiii, olimpa tuhmio!
Pentunen alkaa olla jo pikkuhiljaa varsinainen kilometrisääri. Se on siis kutakuinkin nokkaa, koipea ja häntää ja siinä välissä pieni pyörremyrsky. Painoa matamilla lienee joku päälle viitisen kiloa ja senttejä kertynyt epämääräisellä kotimittauksella jo 33. Miniä tästä ei siis tarvitse pelätä, nyt vaan toivotaan, että kasvaa sitten huolella kanssa. Eikä tarvitse näyttelymittoja jännittää myöskään, vaan lupa on vetää yli standardin ja kunnolla :D

Tähän asti kakaruusi on keskittynyt ihan vaan hassuttelemaan. Naksutellaan temppuja sillä ajatuksella, että olennaista ei ole se lopputulos, vaan opettaa oikeanlaista tapaa tarjota aktiivisesti asioita. 14vk kunniaksi pärskäytin muutamat tempunaihiot ihan videolle. Lisähäiriönä siellä kaksi aktiivista yleisönjäsentä, joille on kovin haasteellista välillä malttaa odottaa omaa vuoroa, kun Nipin tekisi mieli maistaa nameja ja Java on tassu pystyssä viittaamassa, että "saanko minä tulla näyttämään, jookojookojooko?".


Pois alta, crogit ja männynkävyt!
Randomnaksuttelun lisäksi kakarakoiran sosiaalistamisproggis jatkuu. Olen koittanut tarkoituksella haalia niitä erimerkkisiä leikkikavereita, jotta kehittäisi omia sosiaalisia taitoja ja kykyä puhua sulavaa koiraa muidenkin kuin shelttien kanssa ja tässä on onnistuttu so far oikein hyvin. Torstaisin M&M järkkää pentupaineja, joten sinnehän me ampaisimme heti tällä viikolla, kun minimi-ikä alkoi täyttyä. Tulin sen verran myöhässä, että siellä oli jo vauhdikkaimmilla omat painit päällä, mutta eipähn minun tarvinnut muuta kuin kylmiltään pieni shelttinen heittää laatikkoon muiden kassa, eikä sillä kyllä äitiä tullut ikävä. Alkuun se tepasteli häntä tötteröllä ympäriinsä tarkasmassa minkäslaista porukkaa täällä oikein on ja sen jälkeen pisti leikkihärdellin pystyyn. Puolisen tuntia se sai siis viihdyttää itseään n. viidentoista muun pennun kanssa ja hyvin näytti homma luistaavan, vaikka seassa ei ollut yhtään shelttiäkään.



Kukahan se sitten kuivaa niin, kun on tucca märkä ja paleluttaa?
Sen lisäksi pikkunapero on pätevöitynyt laituriltatippuja. Piipahdettiin pari viikkoa sitten mökillä ja sinäänsä ei ehkä yllättävää, että puolen tunnin sisällä saapumisesta yksi utelias sankari onnistui tippumaan laiturilta. On ainakin uimakausi siis korkattu ja oikein tyylikkäästi se sitten polski vielä pienen lenkin hämmennyksissään. Sinäänsä uiminen on jees, muttei ehkä kymmenen asteisessa vedessä silloin kun ilmakin on kymmenasteista.

Pahinta tässä on ehkä se, että mummo approves? :D
Hänellä tuntuu olevan myös luontaisia lahjoja puutarhanhoitoon. Ainakin kovasti se pikkuperkele on kaivamassa pihaa, kun silmä välttää. Yleensä jos napero on jossain hiljaa ja pois silmänkantamasta, syynä on lievä pahantako :)) Ilmeisesti kaivamalla Kiinaan on lyhin reitti? Kun on huolella valittu plantsujen paikat merkkaamalla ne kaivuuhommilla, voi alkaa istutus. Ja tähän tarvitaan ruukkuja, paljon ruukkuja. Niitä karvaturilas kantelee, heittelee ja nakertelee erittäinkin mielellään. Erityisesti olohuoneen lattialle kannattaa noita muoviruukkuja roudata ihasteltavaksi, että tälläisen löysin ja söin. Kun sopiva ruukku on valittu suutuntumalla, voidaan siirtyä kasvien valitsemiseen. Ja kaikkeahan kannattaa maistaa, viimeeksi se naposteli ruohosipulin kukkaa. Ei tiedä mikä on hyvä, jos ei maista, nih!
Nyt saatavilla, sheltie 2.0! Ladattavissa myös pistokkeella, aurinkoenergialla ja yleisellä häröilyllä!

Ei, meillä ei ole tylsää kotona :D