21.1.2018

"Suorita ja saavuta" vai "Pidä hauskaa"?

Oma agilityajattelu on ollut tässä aikamoisessa murroksessa muutamien vuosien ajan. Osittain en ole aina ihan samaa mieltä kaikesta näkemästäni lajin parissa, kun koirista tulee urheiluvälineitä ja osittain myös olen ylipäätään haastanut itseäni miettimään miksi oikein harrastan lajia. Mitenkään kovin kilpailuviettinen en ole koskaan ollut, mutta uutuudenviehätys toki vei mennessään. Etenkin kun Javan kanssa menestystä on tullut enemmän kuin olisin koskaan voinut edes unelmoida. Ollakseen minun ensimmäinen aksakoira, ei me koskaan olla oltu mitenkän erityisen taitavia, eikä ohjaaja mitenkään nopea - me ollaan oltu vaan törkeen kova tiimi yhdessä ja se on ihan puhtaasti kannatellut meidän menestystä lajissa.



Nalpe olisi sellainen vähän pippurisempi opetusmestari tai ruusukehai, joita hevospiireissä pistetään aloittelijoiden käsiin. Se ei ikinä ole ollut mitenkään erityisen pehmeä tai insinöörimäinen agilityssä, vaan räkää lentää ja vauhtia löytyy. Ei se aina ole lapasessa pysynyt ja virheitä siellä täällä, mutta tuolla asenteella se on opettanut minulle mikä tässä lajissa on parasta. Ei ne nollat, ei ne sijoitukset, ei ne voitot. Vaan se yhdesäs tekemisen fiilis ja oppimisen meininki! Maalissa me biletetään onnistumisia, ei tuloksia tai rankingpisteitä. Jos se olisi sellainen kiltti nollanvääntäjä, minulla ei olisi samanlaista kipinää kehittyä ja jäädä mietitmään miten ne haasteet ratkaistaan, kun koira näppärästi paikkaa kaiken.



Parasta on myös se, että se ei ole vain agility, vaan Java ra-kas-taa tehdä mun kanssa ihan mitä vaan. Näkisitte sen tokossa, se on aivan huikee! Pitäiskin joskus videoida. Jos rakastaisin titteleitä, niin toi koira olis tokokokeissa pyörinyt jo aikapäivät sitten. Sillä on taitoa ja iso asenne myös tuollaiseen matalanvireen puuhaan, mutta sitä on puolihuvilla lähinnä kaavailtu eläkelajiksi ja virkitystoiminnaksi. Paitsi nyt risoo sen verran tuo SKL rahastuslisenssi, että empä tiedä jatketaanko vaan omaksi huviksi.



"I don't train to win. I train because I love it and because my dogs love it. And I try to train better and to get better because I love to learn, to progress, to improve." 
Silvia Trkman
Java on opettanut minusta paljon paremman agilityohjaajan, agilitykouluttajan ja koirankouluttajan. Ja Iona jatkaa sillä samalla merkityllä tiellä. Se alleviivaa vaan vähän suoraviivaisemmin missä ne pienet ajoitusfibat tulee ja sinkoaa aikalailla sinne, minne nyt sattuu nenä näyttävän mikäli ohjeet tuli liian myöhästä. Ja se on aivan fantastista! Pepi on paljon taitavampi ja nopeampi, vaikka sillä on treenattu aksaa todella vähän. Sen kanssa on tehty perustaitoja, joiden päälle aksa on sille vain lisää temppuja.



Ja mitä tulee Pepiinin tulevaisuudensuunnitelmiin, niitä ei ole. Lapsikoiran tärkein tehtävä on pysyä kunnossa, nauttia elämästä ja opetella yhdessä lisempi aksan salaisuuksia. Tiedän, et siinä on huikean potentiaalinen koira, joka on voi olla vaikka missä, kun palaset loksahtaa paikoilleen, vaan se ei ole itsetarkoitus. Mahdollinen menestys lajissa on täysin sivutuote, ei meidän draiveri. Näyttää olevan kisakentät pullollaan nuoria ja vanhempiakin koiria, joiden päätehtävä on tehdä nolla, jolla voitetaan ja saadaan maksimipisteet. Mikään muu ei kelpaa. Eipähän siinä mitään, jokainen taplaa omaa polkuaan omalla tyylillä ja meidän tie on vaan erilainen. Minulle ei siis tarvitse silkkihansikkain tulla voivottelemaan, jos miltei täydellisellä kisaradalla yksi putki livahtaa väärästä päästä - me ollaan ihan voittajia jo sen 19 muun esteen osalta ja on ihan ok koiran & minun mogata.



Näin uuden vuoden jälkeen taitaa monella olla joku itsensäruoskimislupaus uudesta elämästä käynnissä. Sen sijaan kannattaisi ehkä miettiä voisiko luvata tänä vuonna olla itselleen ja koiralleen vähän armollisempi ja muistaa iloita siitä mitä on, eikä haahuilla sen perään mitä ei ole. Pippa Laukka viittasi tähän varsin nätisti HS:n kolumnissaan. Mahtuisiko hopeareunuksia enemmän tähänkin lajiin? Toinen näkökulma löytyy Elina Tanskaselta.


"Sitä paitsi on toiveajattelua, että riman korkealle laittaminen ja armoton itsetylytys riittäisivät minkä tahansa päämäärän saavuttamiseen. Ei vuorellekaan kiivetä itseä pakottamalla ja syyllistämällä, vaan se vaatii asianmukaista valmentautumista, varustautumista, treenaamista ja sitä porkkanaakin.
Sillä tavalla kehittyvät sekä itseluottamus että itsetuntemus, jotka helpottavat huomattavasti oikeaan suuntaan ohjautumista." 
Elina Tanskanen


Kuuntelin sivukorvalla Teemu -dokkaria sen sadannen kerran, kun se sattui telkkarista tulemaan ja siinäkin kiinnitin huomiota, kun Selänne sanoi, ettei koskaan ajatellut pelaavansa NHL:ssä. Että se oli vain sellainen hyvin kaukainen fantasia. Hän vain tykkäsi pelata, joten sillä riemulla pisteli aina lätkäkaukaloon, kunnes yhtenä päivänä huomasi pistävänsä unelmiensa maajoukkuepaitaa päälle ja kohta oli jo änäritkin käden ulottuvilla. Samaan hengenvetoon minäkin luulen, että näissä monissa henkisen valmennuksen kokonaisuuksissa tätä minun makuuni painotetaan liikaa miten pitää olla isoja tavoitteita. Minulle riittää ne pienet tavoitteet ja se hyvä fiilis niiden saavuttamisesta, kun olen osannut opettaa jotain uutta koiralle ja muistaneet nauttia matkasta, enkä keskity vain havittelemaan jotain suurta ja spektaakkelimaista.




Voisin sanoa, että minusta on tärkeämpää ylipäätään elämästä nauttiminen kuin siinä suoriutuminen. Syön pullaa, silloin kun huvittaa ja otan lasin viiniä, kun siltä tuntuu ilman sen syvempää pohdintaa. Vastaavasti toki lounaaksi pitää sitten mussuttaa salaattia ja aamupalaksi puuroa, jotta asioissa pysyy balanssi. Minulla on hurjan mielenkiintoinen duuni, joka on omalta osaltaan aikamoisen aikaavievä ja kuluttavakin ja positioon pääseminen on vaatinut aikamoisen määärän työtä opiskeluissa ja työuralla. Se myös sanelee treeniresurssit - koirat voi olla pitkiäkin aikoja treenaamatta, kun ei esim. työreissujen takia ehdi tai ylipäätään ole mahdollista mennä yötreenaamaan.



Mutta se on myös koirieni onni, että sisältöä kalenterissa on muukin kuin agility. Kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään tai määritellä itseäni tai koiriani agilityn kautta. Agility on harrastus, johon suhtaudumme tosissaan, muttei vakavasti. Haluamme kehittyä, mutta ei hauskuuden kustannuksella. En pidä kotona palkintoja ja ruusukkeita esillä (poikkeuksena Agirodun Jalmini -joukkuevoitto ja karsintojen lasikoriste), koska ne eivät ole tärkeitä (ellei niillä ole vaihtarina saanut sitä pullaa kisapaikallakaan :D) ja meillä koirien ykkösrooli on olla perheenjäseniä.

Tärkein asia, jonka haluan koulutettavieni ja valmennettavieni muistavan on "Pitäkää hauskaa ja nauttikaa yhdessä tekemisestä".

Mikä agilityssä sinua kiehtoo, miksi harrastat lajia? Kommentteja tulemaan!

Kuvista kiitos kuvaajille Koirakuvat (kopioitu luvalla), Henri Luoma ja sinä ihana, joka olet nuo HAU:n rapakuvien kuvat ottanut (vesileimaa ei ole, enkä muista enää nimeä). 

4 kommenttia:

  1. Niin hyvää ajatusten virtaa, ai että! Allekirjoitan niin tuon kaiken ja itsessänikin olen joutunut törmäämään tuohon pelkän tavoitteen tuijotteluun matkasta nauttimisen sijaan. Vaikkei lajina agility olekaan, niin pätee kaikkeen koiraharrastukseen noi siun aatteet. Jatkakaa samaa rataa! ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi! <3 Oikeiden asioiden laadukas tekeminen toki johtaa myös niihin tuloksiin, mutta ne lienee toimii paremmin mukavina yllätyksinä matkan varrella kuin ensisijaisina päätepisteinä :) Teilläkin ollut niin paljon kurjaa tuuria, että varmasti sitä muistaa nauttia jokaisesta treenihetkestäkin nyt.

      Poista
  2. Ihana postaus ja ihania ajatuksia, nämä täytyy pitää mielessä. Omalla kohdalla agilityelämää "haittaa" erittäin suurelti opiskelijaelämä sekä sen aiheuttama pieni budjetti sekä viikottainen ramppaus ilman autoa kahden kaupungin välillä. Tämä aiheuttaa toisinaan ihan hirveitä omantunnontuskia - "ei meistä koskaan tule mitään kun me ei koskaan päästä treenaamaan". Ehkä ei pitäis murehtia niistä menetetyistä treenikerroista, vaan ottaa kaikki irti niistä kerroista kun pääsee treenaamaan? Koska kuten sanoit, agilitya tehdään meilläkin siks et se on sairaan kivaa!! Menestys tulkoon sivutuotteena, jos on tullakseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Tutkimusten mukaan koiran tehokas oppimisikkuna on noin viisi minuuttia, jonka jälkeen toistot on lähinnä hinkkaamista ja ohjaajan omantunnontuskien helpottamista. Niimpä kannattaa oma ajattelu keskittää siihen laatuun määrään sijasta: tekee mielummin yhden laadukkaan kuin kymmenen sinnepäin toistoa ja koirakin oppii jotain :) Taitojen opettelu olohuoneessa on ehkä hyödyllisintä pohjatyötä ja hauskaakin vielä kaiken lisäksi.

      Hyviä treenejä teille!

      Poista

Kiitos kommentistasi :)