Seitsemän prinsiippiä lajista

Agilityn turvallisuus ja vaikutukset terveyteen koirille on tällä hetkellä hyvinkin kuuma peruna lajin harrastajien keskuudessa. Kaikki on varmaan jo lukenut Lotan blogikirjoituksen aiheesta, joka on hyvin surullinen päätös nuoren koiran aksauralle. Tämän parin olisi nähnyt mielellään kehittyvän ja kasvavan jatkossakin, mutta tällä kertaa kävi toisin. Sitä on jotenkin kovin pahoillaan koirakon puolesta, kun varmasti hyvä huolto, taitava ohjaaja, hyvä kouluttaja ja oikeanlainen treenauskaan ei voi kaikkea estää :(

Tästä inspiroituneena ehkäpä jotain omia ajatuksiani ja periaatteitani tästä lajista:

Ensinnäkin tärkeää, että näitä tuodaan esiin. Monet koirat kun vaan katoavat takavasemmalle hissunkissun niin huipuilta kuin meiltä sunnuntaiaksaajilta ja asiasta ei sen enempää puhuta tai netissä huudella. Joskus syy on onnettomuudet, ontumat, mutta usein myös mystiset "jumit". Ei nekään tule tyhjästä. Tulee uusia pentuja ja siinä sitten tohinassa unohtuu, että olihan niillä vanhemmatkin koirat kisaradoilla joskus.

Toisekseen, minusta on itsensä huijaamista sanoa, etteikö aksalla olisi jotain vaikutusta myöhemmin tuleviin kulumiin yms. ja mahdollisesti jopa joudumme hyvästelemään nuo kisakaverit aiemmin kuin rauhallisempaa elämäntyyliä harrastaneena. Se tietoinen valinta meidän jokaisen vaan on täytynyt tehdä, kun koiransa on vienyt tälläisen lajin piiriin, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vaikkei ikinä tapahtuisi mitään onnettomuuksia ja muita spektaakkeleja, ei ihmisurheilijatkaan juuri tervettä päivää näe. Ja ne sentään pystyvät ihan itse päättämään harrastavatko vähän vaivaisena vai eivät.

Kolmanneksi sen sijaan, että pelkästään keskitytään miettimään mitä lajissa on väärin tai mitä MUUT ovat päättäneet huonosti, pitäisi myös miettiä sitä mitä voi itse tehdä. On totta, että monet asiat kisasäännöissä kaipaisivat fiksaamista, jotta lajista tehtäisiin turvallisempi ja olen itsekin ollut aina niissä seuran kokouksissa, jossa on jotain Agilityliitolle menevää ollut päätettävissä. Jokaisen rivijäsenen ainut tapa vaikuttaa on oman seuransa kautta. Toki liitto voi ja pitääkin yrittää vaikuttaa ylemmällä tasolla, mutta niinkauan kuin FCI säännöillä pelataan, niiden muuttaminen vie aikaa ja resursseja. Oman käytöksen muuttaminen sitä vastoin onnistuu paljon iisimmin. 

Muutamissa kisoissa on esimerkiksi ollut varsin hasardeja ratasuunnitelmia, joissa mm. keinulle ja A-esteelle on ohjaajan ollessa myöhässä koira joutunut 90 asteen kulmassa. Toisessa piti ehtiä tekemään vekki, jolla käännetään koira turvallisesti keinulle, mutta silti näki niin hurjia 90 asteen huiskaisuja, jos oltiin myöhässä. Tai tuo pussilta 90 asteessa A-esteelle lähestyminen. Minun päätökseni oli siinä tilanteessa ottaa ihan suosiolla se vitonen ja pyöräyttää koira paremmasta kulmasta A-esteelle, eikä sen maagisen nollan takia survoa koiraa mistä tahansa mihin tahansa. Koska tuo hulluhan kyllä menee. Tälläisenä sunnuntaiaksailijana minun on ehkä helppo tehdä noita vaihtoehtoja turvallisuus edellä, koska mitään pakkoa ei ole tehdä mitään tai menestyä mitenkään. Ja molemmat noistakin esimerkistä olisi ollut estettävissä sillä, että olisi ollut ajoissa joko vekkaamassa tai tekemässä pussijarrua. Toisessa olin, toisessa en, joten toinen onnistui ja toiselta otettiin se kielto. 

Neljänneksi agility ei ole kaikkien laji. Agility on raskasta ja vaativaa fysiikalle etenkin, kun siihen yhdistetään vauhti ja muuttuva tekijä ohjaaja. Koiran rakenne pitää olla todella hyvä, jotta siinä toimii luonnon iskunvaimentimet oikein. Kaikki pienetkin poikkeamat, puutokset tai lisukkeet rakenteessa voivat olla tärkeitä tekijöitä kuormituksen epätasaisesti jakautumiseen ja tätä myötä edesauttaa vammojen syntymistä. Jokainen luu ja nivel on kuitenkin ihan syystä siellä paikallaan. Etenkin etupää ja selkäranka on tässä lajissa kovalla koetuksella ja näiden vikoihin tulisi suhtautua äärimmäisen vakavasti.  Hyvä huoltokaan ei näissä tilanteissa pelasta, koska joskus jumien aukominen voi olla lähinnä vaan seurauksen hoitoa, muttei syyn löytymistä. Kaikki koirat ei vaan ole tehty siihen huipputason aksaan, koska fyysiset rajoitteet laittaa vastaan. Aina joku on rajalla ja sen väärällä puolella myös mitä mittauksiin ja rajoihin tulee. 

Viidenneksi agility on muutakin kuin vain esteiden hyppelyä. Se on riittäviä alkulämmittelyitä, loppulämmittelyitä, säännöllistä huoltoa, lepoa, koiran lihaskunnon ylläpitoa, palauttelevaa liikuntaa jne. Turhan monella joskus meinaa unohtua, että lihaksen kyky venyä ja supistua toimii vasta, kun veri kiertää ja lihaksisto on siihen valmis. Ja riittävä lepo on äärimmäisen tärkeää palautumisessa. Sen lisäksi hyvä lihaskunto suojaa luustoa ja niveliä ihan joka hypyllä. Tähän samaan lauseeseen mahtuu taas ne suorat etuosat, joihin ei yksinkertaisesti mahdu pitkiä lihaksia tekemään työtä, koska tilaa ei vaan ole niille kasvaa. 

Kuudenneksi kiire on ihan vaan ihmisten pään sisällä. Minä en näe mitään hienoa siinä, että alle vuotikas osaa jo sitä ja tätä ja tota aksaradalla. Tai siis jokainen tehköön koirallansa niinkuin haluaa, mutta minä ainakin mielummin haluan maksimoida ne yhteiset vuodet sieltä toisesta päästä ja tehdä töitä taitavan, osaavan koiran kanssa, joka on kunnossa vielä kymmenvuotiaana, kuin kiirehtiä joidenkin kuukausien takia alkupäästä. Ensimmäisen vuoden penneli saanee leikkiä, kasvaa, oppia kropan hallintaa, temppuja, oppia tekemään töitä ihmisen kanssa ja oppia oppimaan. 

Seitsemänneksi aksa on ihan täysin vapaaehtoisesta ja sen kuuluu olla kivaa. Jos alkaa pipa kiristää, niin  vaihtaa harrastusta vaikkapa curlingiin. Kaikki ei mene aina putkeen ja toki kehittymiseen kuuluu pieni rypeminen ja siitä oppiminen, mutta noin niinkuin ylipäätään kisamenestyksen pakollisuus oli tässä ehkä se juttu. Kaksijalkaiset tekee vähän tyhmiäkin juttuja vaan sen takia, että pitäisi olla sitä tai tätä. Ei oikeasti tarvitse. 

Loppukaneettina ehkäpä omat fiilikset lajista. Olenhan itse ihan koukussa tähän lajiin ja syypää on tuo pieni pilkullinen otus, joka tälläkin hetkellä napertaa luuta sohvan toisessa päässä. Kuitenkin Jalmari on opettanut koko uuden lajin minulle hyvinkin kärsivällisesti ja huikealla ilolla ja se on jotain todella korvaamatonta. On olemassa vain yksi ensimmäinen. Se on jotai niin ainutlaatuista, että haluaisin omalta osaltani mahdollistaa sen jatkuvan mahdollisimman pitkään. Olen aikalailla varma siitä, että myös Java olisi valinnut agilityn elämäänsä. Ja hienointa tässä lajissa ei ole ne voitot, vaan ne yhteiset hetket. Vaikkei se olisi ikinä voittanut yhtään mitään, se on silti maailman paras Java <3

Loppukevennyksenä vähän ohjaajan muuvseja
Kuva: Koirakuvat.fi, julkaistu luvalla