31.12.2016

Vuosi 2016, erikoisin ikinä


"- Minä olen lomalla, Ruttuvaari sanoi nyrpeänä. - Minä saan unohtaa mitä haluan. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä. Ja nyt minä lähden rupattelemaan ystäväni esi-isän kanssa. Hän kyllä tietää. Te vain luulette, mutta me tiedämme." 
Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu



Vuosi alkaa kääntyä lopuilleen ja lienee aika katsoa taaksepäin. Vuosi 2016 on ollut kyllä erikoisin ja tapahtumarikkain niin hyvässä kuin pahassa tähän astisista. Olen saanut ja saavuttanut enemmän kuin olen uskaltanut ja toivoa ja toisaalta taas pistetty äärirajoille henkisesti ja fyysisesti. Ensi vuodesta toivon siis huomattavasti seesteisempää. Kolme merkittävintä käännekohtaa siis Ionan karkureissu, Javan maajoukkuepaikka ja oma PAO-leikkaus.



Ihan eniten mieleen nousee kaikki ihanat ihmiset meidän ympärillä. Ihan käsittämättömän moni tuttu ja tuntematon halusi auttaa pienen sheltin karkureissun onnellisessa päätöksessä niin paikan päällä kuin ruutujenkin takana. Ilman apuvoimia emme olisi todennäköisesti koiraa kotiin saaneet, joten olen enemmän kuin kiitollinen kaikkille auttaneille. Yhäkin. Kyllä noita yön pimeitä tunteja tulee joskus mietiskeltyä, kun silittelee vieressä onnellisen autuaasti tuhisevaa pikkupilkkua, että miten pienestä voi joskus elämä olla kiinni. Luulenkin, että pikkukoiran aiheuttamat harmaat hiukset se lupasi maksaa takaisin korkojen kera toimimalla kirjaimellisesti Ilon Tuojana tulevat vuodet - meillähän ei tosiaan tylsää päivää ole ja toki koitan näitä oivalluksia myös Ionan FB:ssä jakaa.



Javan maajoukkuepaikkakin oli täysin kaikkien niiden mahtavien ihmisten ja kouluttajien yhteissummaa, joiden kanssa ollaan viime vuosina töitä tehty.  Ollaan saatu treenata innostuneiden, osaavien ja tsemppaavien kouluttajien kanssa aivan huikeiden treenikaverien ympäröimänä. Oikealla asenteella varustetut treenikamut on kyllä ihan timanttia! Kannustetaan, ollaan iloisia toisen puolesta, tsempataan, mietitään ongelmiin ratkaisuja, heitetään riittävän vajaata läppää, niin pysyy tunnelma just sopivasti vähän vähemmän vakavamielisenä, vaikka treenataankin tavoitteellisesti. Ja tietty mun loistava kety-Heli karsintaviikonloppuna! Ei olisi tällä koivella juostu viittä rataa ilman pätevää ketyä ja hyvin nousi koipi, kun lauantai-iltana kävi saunomassa Turun kattojen yläpuolella ja hoiti nesteytyksen skumpalla :D



Koko maajoukkuematkan mahdollisti jälleen kerran kaikki huikeat tyypit, jotka tuli vapaaehtoisesti perjantai-iltaansa viettämään Ojankoon tukiepisten merkeissä. Meitä ei ollut kuin reilu kymmenkunta ja silti saatiin pyörimään loistavasti neljän kisan epikset kahdella kentällä ja ilman tietokoneita ja kuulutuslaitteistoja. Miten huikeaa yhteishenkeä löytyykään omasta seurasta plus kavereista, kun ilman talkoolaisia ei olisi mitään epiksiä. Tietty iso hattu myös kaikille osallistujille ja erityinen kiitos myös sponsoreille Murren Murkinalle & Eläinlääkäriasema Valjakolle.



Norjan reissu oli aivan huikea, vaikkakin sitä varjosti jo kovat kivut. Matkustamista tuli vaan liikaa ja oikein sellaista lääkekomboa ei nyt löytynyt tuohon hätään, joka olisi auttanut. Siitäkin huolimatta nautin kyllä jokaisesta sekunnista radalla, vaikkei juokseminen oikein sujunutkaan enää. Tältä reissulta kotiintullessa tuli sitten tartuttua siihen puhelimeen ja buukattua PAO-leikkausaika, kun vetkuttelusta ei enää ainakaan ollut minkäänlaista etua.



Syyskuun lopulla pistettiin sitten koko oikea lonkkamalja palasiksi lantiosta ja alkoi varsin rankka ja työläs toipuminen takaisin kaksijalkaiseksi.  Jälleen kerran, ihanien ystävien ja perheen korvaamaton apu nousi isoon rooliin tälläkin matkalla, kun minua käytiin viihdyttämässä kotona ja koirat saivat tekemistä & lenkkiä silloin, kun itse ei pystynyt juuri muuta kuin nukkumaan. Oma matka on vielä paljonkin kesken, vaikka nyt vihdoin ilman keppejä liikkuessa elämä alkaakin tuntua taas aivan fantastillisen helpolta ja toisaalta myös ne ennen leikkausta olleet jatkuvat kivut ja leposäryt ovat kadonneet.



Tämä vuosi on opettanut paljon. Perheen, ystävien, kavereiden entistä suurempaa arvostamista. Oikeiden ihmisten ja asioiden kanssa ajan jakamista. Nöyryyttä niin niiden asioiden edessä, joihin voi vaikuttaa ja niihin, joihin ei. Mun ihanien ja rakkaiden koirien täydellisyyttä niiden epä-täydellisyydessään. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa.

Kiitos.



24.12.2016

22.12.2016

Niin siistiä, Pipanttilityä!

Meille tarjoutui vähän yllättäen tilaisuus lähteä jakamaan Maijun yksäriä ja sen verran kova polte alkoi jo näin yli kolme kuukautta käytännössä agilityvieroitusta viettäneenä, että lähdimme messiin. Oma tilanne on vielä aika kaukana siitä kuuluisasta valmiista, kun tällä viikolla sain jättää viimeisenkin kyynärsauvan pois ja oikeastaan tammikuun 4kk välikuvat kertoo sitten hyvinkin paljon enemmän miten kevät tulee menemään. Ainakin siis kuukausi pitäisi malttaa ottaa iisisti ja senkin jälkeen primääritehtävä on välttää rasitusmurtumat. Niitähän on varsin helppo aikaansaada, kun lantio  pistetty kolmesta kohtaa poikki, joten koitan asiaan suhtautua sen vaatimalla vakavuudella.

Mutta agility ja sen tuomat endorfiinit, kyllä se vaan potkii vieläkin! Pää menisi niin paljon lujempaa, kuin mihin loppuraato pystyy ja aivan huippua, miten automaattisesti kroppa lähtee vaan tekemään töitä sen mukaan mitä silmä kertoo. Pakko vaan yrittää hokea itselleen mantraa "eisaajuosta, eisaajuosta, eisaajuosta", mutta on se vaan niin huikee laji. Pipanttility on tuttuun tapaan sekoilua, sinkoilua ja repeilyä, mutta niin se on aina ja luultavasti tulee aina olemaankin. Mulla on vaan niin jäätävän hauskaa jokaikinen kerta näiden omien kanssa aksaillessa, vaikkei nyt ihan priimaa aina tuloksellisesti pukkais.



Ensin päästeltiin vähän höyryjä ratatreenillä ja toisessa pätkässä tehtiin sitten vähän tekniikkajuttuja. Erityisen onnellinen olen kyllä tuon keppiosaamisesta, kun 10-13 se osasi vallan sulavasti molemmilta puolilta 10-hyppyä ohjaten. Ei ihan helppo kulma, eikä varsinkaan ihan heti möllikoiran treeni, mutta Piipaa pitää kepeistä. Jopa niinkin paljon, että 16-22 oli miltei mahdottomuus, koska otuksen mielestä 21 jälkeen voisi hyvin tulla kepit avokulmaan ja sitten ehtii 22 takaakiertoon. Soon vähän huumoriotus <3



19.12.2016

Kohti arkea

Meille kuuluu paljonkin ja ei juuri mitään, samaan aikaan. Ehkäpä vähän siitä syystä aktiivisempaa päivitysvirtaa on blogin sijasta ollut Instassa ja Ionan Facebookissa (pitäähän pienellä koiralla toki oma joulukalenteri olla).



Paljonkin siinä mielessä, että olen ollut niin onnellinen, että on pystynyt taas koiria lenkittämään ja tänään jopa ensimmäistä kertaa pikkulenkki ilman yhtään keppiä. Sen lisäksi mahtavuutta on ollut päästä otuksien kanssa pari kertaa hallille touhuamaan ja humpsuttelemaan. Ensimmäiset pari kuukautta oli aikamoisen haastavia, rankkoja ja vaikeita, mutta jo pelkästään yhdet lupaavat välikuvat ja lupa siirtyä puolipainovaraukseen marraskuun lopulla oli iso juttu.



Ollaan nautittu ihan täysiä näistä muutamista aurinkoisista päivistä ulkona, kun kerrankin on ollut siihen mahdollisuus. HS:n mukaan tänä vuonna joulukuussa auringonpaisteen määrä on tuplattu normivuoteen ja voin kertoa kyllä meidän ottaneen ilon irti niistä 12 tunnista. Kamerakin on päässyt lenkeille mukaan ajoittain. Koirat ovat siispä päässeet frisbeenjahtaushommiin, temputtelemaan, Ionalla on ollut leikkikavereita juoksutushommissa, hallilla vähän käyty sinkoilemassa ja lelua repimässä, pistäydyttiin Mikkelissä, koirauimalassa polskimassa.



Loppuviikosta palaan jo töihin pariksi päiväksi ja sitten välipäivät onkin onneksi vielä lomaa, niin varsinaisesti arki koittaa sitten heti ensi vuonna. Oma kuntoutus ja fyssarit jatkuu täydellä tohinalla ja siinäpä se suurin haaste itselleni. Pienetkin jutut on yllättävän rankkoja, kun viestit ei kulje ihan oikein tuolla oikealla puolella ja pitäisi saada ne laiskottelevat pienetkin lihakset duuniin.


Onneksi on tosiaan nämä kolme personal traineria kotona. Ilman näiden jatkuvaa seuraa tämäkin kolme kuukautta olisi varmasti tuntunut tuplasti pidemmältä :)

4.12.2016

Ääliöklubi

Pipanttisen viikko on ollut vallankin luksussävytteinen. Tällä viikolla olen saanut sille sovittua koiratreffejä joka tassulle ja sehän sopii pikkukoiralle. On nimittäin ihan parasta jumppaa toi leikkiminen ja toisaalta menee kanssa pääurheilusta, kun saa olla sosiaalinen. Tällä viikolla olemme uusina tuttavuuksina tavanneet Kaapon, Zorron, Kuunon ja Islan, kaikki 1.5-2.5 vuotiaita sheltinalkuja. Kaikkien kanssa lähti hipat vauhtiin, mutta paras soulsister taisi olla Isla, kun rallista ei meinannut tulla loppua edes tunnin jälkeen hihnassa autolle kävellessä. 

Muutenkin tuo vapaana juokseminen ja samantasoisten (tässä tapauksessa pitää varmaan olla pikkaisen ääliö, että jättää aivot kotiin ja keskittyy vaan juoksemaan :D) koirien kanssa temuaminen on ollut meillä yks peruspilareista ihan pennusta pitäen. Sieltä tulee Ionan tapa käyttää kroppaa, liikkua, kääntyä ja ylipäätään rakastaa sitä vauhtia. Samoja elementtejä tarvitaan esim. aksassa ja huomattavasti helpommin ne ovat rakentuneet kentän ulkopuolella, kuin telineillä keikkuessa. Tämän takia me ei olla oltu missään pentuagilitykursseilla, vaan mielummin sekin aika käytetty siihen leikkimiseen koirakaverien kanssa. Pipantti on varsin vilkas koira, joten leikin yhteydessä se saa purkaa energialatausta varsin luonnollisesti - nimenomaan sitä henkistä energiaa. 

Sekin on kiva, että se on pysynyt leikkisänä näin pentuajan jälkeenkin. Pikkupentuna järkkäsin paljon pentutapaamisia, jossa se sai telmiä erirotuisten pentujen kanssa ja olen vähän tässä välissä laiskistunut satunnaisiin leikkimistreffeihin lähinnä velipojan kanssa, mutta velipoika on näköjään siinä iässä, ettei leikki (vaan hanuri...) nappaa. Nyt olosuhteiden pakosta, kun en pitkää lenkkiä tai harrastuksia pysty tarjoamaan on taas tullut aktivoiduttua. Shelttileikit on shelttien mielestä vaan niin parasta ja onneksi niitä täältä etelä-Suomesta löytyy.

Keli oli tänään vähän haastellinen, mutta siitä huolimatta muutamia kuvia. Ja toi kepakko oli puolimätä risu, joten sai juosta se suussa ilman vaaramomenttia. 













1.12.2016

Maalla, merellä ja ilmassa

Vai ulkona ja hallissa? 

Java on kunnoustautunut kisapuuhissa mm. nollavoiton verran ja Pipanttinen on saanut ulkoiluviihdettä shelttikaverien toimesta. Manageri-Nati on sitä vastoin oikein tyytyväinen taustakomppaaja näissäkin tilanteissa, kunhan vaan joku silloin tällöin vähän palloa tai frisbeetä heittää. Ja tietty herkkuja tarvitsee säännöllisesti. 

On ollut hirmuisen kiva taas palailla aksan pariin koulutushommiin ja talkooduunien tekemiseen.  Itse lajin jatkumisesta en osaa sanoa tai onhan tämä seisoskeluagilitykin agilityä, mutta siihen mihin on itse tottunut. Ainakin heti vuoden vaihteen jälkeen alkaa Jennan viikkotreenit, johon suuntaamme Ionan kanssa aiheuttamaan välitöntä hilpeyttä. Muutaman kerran olen käynyt hallilla muistuttelemassa esteitä ja lähinnä lelua repimässä, kun se on pienen koiraeläimen mielestä vaan niin siisti kombo: saa tehtävän ja saa lelun, wihiiiii. Ja kieltämättä siistiä on kyllä minullakin. Siitä tulee hieno! 

Tykkään valtavan paljon Ionan työasenteesta. Sehän on koira, joka rakastaa kropan käyttämistä ja sille tuottaa suurta hupia jo pelkkä sinkoilulupa kentällä. Myöskään ohjaajan omituinen ohjaustapa ilman liikettä ei hämmennä pikkukoiraa, vaan se yrittää ratkoa mysteeriohjauksiakin tarjoamalla jotain estettä esimerkiksi kipparille huutamisen sijaan. Jos jostain asiasta ei tule palkkaa, niin sen mielestä aina voi yrittää uudelleen. Jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus sanoo myös Piipaa <3  

HSKH:n marraskisojen kuvia - Kuvaaja: Sami Laine










Nalu sanoo, että taputtakaa kovempaa, ei kuulu :D