19.5.2013

Itku pitkästä ilosta

12.5. ja 2. SERT-A Järvenpäästä

Ilmeisen lyhyt on matka huipulta pohjalle. Siihen, kun koira pokkaa sertin ja parin päivän päästä se onkin niin kipeä, ettei jalat kanna. Tässä on nyt läpikäyty aikamoinen skaala tunteita järkytyksestä, huolesta aitoon vitutukseen ja jos jotain positiivista, niin kukaan ei ole kuollut. Hitusen epäreilulta tuntuu se, että töitä on tehty koko vuosi ja sittenkun se yhteinen sävel löytyy ja hyvät vitoset vaihtuu nolliin, koira sairastuu.

Kotiin jäi tuossa alkuviikosta ihan normaali pirteä koira ja iltapäivällä kotiin tullessa ovella oli vastassa vain yksi mustanaamio. Jo siinä vaiheessa nousee aika iso pala kurkkuun, että jotain on vialla. Olohuoneen lattialta löytyy seisomasta hyvin, hyvin kipeä pieni pilkullinen, joka yrittää heiluttaa häntää. Mihinkään se ei halua liikkua, ulos kannettaessa se vaan lysähtää makaamaan ja niimpä pieni koira kannetaan takaisin makaamaan olohuoneen lattialle, kun odotellaan eläinlääkäriin lähtöä. Siinä samassa hoidan sitten vielä duunin puhelinkonffaa, kun istun lattialla ja rapsuttelen Javaa korvan takaa ja vahtaan kelloa.

Saatiin onneksi lyhyellä varoitusajalla aika Mevetistä ja sielläkin eläinlääkäri pääsee omin silmin todistamaan kipeää koiraa. Ei halua liikkua, liikkuessa näyttää ontuvan vähän mitäkin raajaa, jäykkä, kipeä. Sitten aletaankin läpikäymään koko mahdollisuuksien skaalaa: borrelioosi, myrkytykset, venähdykset, aivokalvontulehdukset, eturauhasvaivat... Kaikki kokeet ja arvot näyttää kuitenkin ihan täysin terveeltä ja mistään ei saada taivutuksissakaan kipureaktiota. Niskaan Rimadylit ja yöksi kotiin saatesanoilla, että jos pahenee, niin heti aamulla koira takaisin.

No, ihan yhtä tyhjästä kuin oireet alkoi, ne myös katosi. Eläinlääkäristä kotiin tullessa koira jo käveli autolta sisälle ihan itse, aamulla oli vielä vähän väsynyt ja iltapäivällä päikkäreiltä herätessä minulle kannettiin jo leluja. Siinä vaiheessa alkoi taas henki kiertää omistajallakin. Bakteeriviljelyiden tuloksissa ei mitään uutta. Ainut muisto edellisestä päivästä oli sekaisin oleva maha. Ja yleensä rautapötsi-Jalmarilla ei paljon perskarvoja pyykkäillä. Todennäköisin syy episodille onkin mahdollisesti siis joku vierasesine, pieni suolitukos, jotain vallan epäsopivaa naamariin imuroitua.

Hyvin äkillisesti alkaneet oireet huolestutti sen verran eläinlääkäriäkin, että otettiin vakavasti kaikki oirekuvaan sopivat vaihtoehdot. Ei ole esim. yksi tai kaksi koiraa, jonka on aivokalvontulehdus vienyt vaan siitä syystä, että sitä vaihtoehtoa ei ole viitsitty harvinaisuuden vuoksi esiin ottaa oireiden ensimetreillä. Siitä siis olen vallan kiitollinen ja vastakin koirani Mevetiin vien, jos jotain akuuttia pukkaa. Koska eläimiltä ei voi kysyä, että voitko sanoa kun sattuu, kannatan mielummin yli- kuin alilääkintää. Voi olla, että Rimadyl oli turha tai sitten ei, mutta ainakin kipuilevalle koiralle on jotain apua tarjottu.

Niimpä Rimadylin 28vrk dopingkarenssin myötä meidän sm-skabasuunnitelmat voidaan tunkea tuleville vuosille. Mä en tiedä saako kaikkien taiteen sääntöjen mukaan minua julkisesti harmittaa, että tämän takia ei päästä kisoihin, mutta senkin uhalla sanon, että vituttaahan se. Etenkin kun ollaan tarpeeksi räpiköity niiden hyvien hyllyjen kanssa ja sitten kuin just homma alkoi toimimaan ja nollia tippumaan. Koko nainen oli vallan täynnä tarmoa ja uskoa siihen, että todellakin nollat saadaan kasaan tällä tsempillä ja sitten ystävälllisesti vedetään matto alta niin, että kolisee. Luonnollisesti ykkössijalla on ollut hirveä huoli mun rakkaasta pilkullisesta sivupotkusta ja sen hyvinvoinnista. Eikä se koira ole halunnut kesäkuussa Kirkkonummelle, oikein hyvin voin myöntää olevan vallan itsekästä päästä isojen kisojen fiilikseen sisään.

Tästä sisuuntuneena voin toki todeta, että ensi vuonna ollaan sitten tuplasti parempia. Ja viimeiset nollat ei roiku enää tässä vaiheessa. Ja vielä toki on mahdollisuus karsintoihin, jos muutamalla startilla ne nollat vielä löytyy kesäkuun puolivälin jälkeen.

Jos jotain positiivista, niin ennen kaikkea koira on ihan täysin normaali nyt. Ja kun kaikki kisaviikonloppusuunnitelmat pyyhittiin kalenterista pois, olen taas muistutellut itselleni mitä onkaan arki ilman tavoitteellinen koiraharrastaja -statusta. Tänään piti olla Kotkassa kisaamassa, mutta nukuinkin pitkään, söin aamiaista auringonpaisteessa terdellä, menin miljoonan muun kanssa Plantageniin rehuostoksille (oli vähän päässyt unohtumaan, että tänään on ilmeisesti joku jeesuspyhä ja mitkään muut putiikit ei auki, joten kaikki on siis rehukaupoilla) ja päiväsiideripäissäni sitten istuttelin vähintään sata purnukkaa, ruukkua ja astiaa kukilla. Ja eilen hengasin kaverilla yömyöhään Euroviisu -päivystyksessä herkkuja mussuttaen, kun ei tarvinnut tänään herätä aikaisin kisareissulle.

Ja silti se kisakutkutus, luotto omaan tekemiseen tehdyn työn kautta ja tuon eläimen kanssa yhdessä tekeminen vaan on jotain niin parasta, että toivottavasti ollaan Jalmarin kanssa taas pian yhdessä tekemässä tätä lajia, jota molemmat rakastetaan koko rahalla.

Ei se päämäärä, vaan matka.

4 kommenttia:

  1. Hyvä kuulla, että Java on nyt oma itsensä ja vaikuttaisi olevan kunnossa! Toivottavasti kyseessä oli vain jokin suolitukos tai muu ohimenevä, kertaluontoinen vaiva. Varmasti ollut hirveä fiilis löytää noin kipeä koira kotiin tullessa. Koirien kohdalla se huoli on aina niin suuri, kun toinen ei osaa kertoa, mihin sattuu tai sattuuko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin karmivaa on myös se, että nyt jokaikinen kerta kotiintullessa on vähän pala kurkussa, että onhan siellä oven takana kaksi koiraa heiluttamassa häntää :(

      Onneksi Herra itse ei muista edes olleensa enää kipeä, joten fingers crossed, että tämä oli nyt tällä erää tässä!

      Poista
  2. Ihanaa että Java on parempi!! Uunolla oli kanssa alkutalvesta joku mahapöpö ja se oli tosi kipeän oloinen, seistä jäpitti vaan ja yritti makuulle, mutta ei pystynyt siinä kauan olemaan. Minäkin kiikutin sen eläinlääkärille, kun oli niin paha katsoa toisen kipua ja mistäpä sitä tietää mikä sitä kipua aiheuttaa... mutta ei Uunostakaan mitään löytynyt ja nopeasti se palautui ennalleen. Ell veikkasi että Uunolla oli närästystä, se kun voi olla aika häijyä pahimmillaan.
    Ja todellakin saa sanoa että harmittaa ne sm-kisat! Nykyään ollaan niin herkkänahkaisia että ei saa olla tavoitteita, ei saa ilmaista pettymystä, pitää pitää vaan hauskaa, mutta eihän niille pettymyksillekään mitään voi, ne on inhimillisiä tunteita. Joskus petyttää ja tuskastuttaa ja harmittaa, minkä sille voi. Tietenkin se koira ja koiran terveys on tärkeintä, mutta onhan tämä tosi tylyä että kuukausi ennen kisoja sattuu jotain tällaista! Tasan ei käy nallekarkit. ONNEKSI kuitenkin Java on nyt jo ennallaan eikä ollut mitään vakavampaa ja tottahan ne kisat on ensi vuonnakin. Teillä on lukemattomia hyviä startteja edessä päin ja teidän tilaisuus tulee vielä!! Elmo tsempittää iskiä täpönä!

    T Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos jotain tästä on taas oppinu, ni se mikä ei tapa - se hajottaa ja tässä vaiheessa jo vahvistaa. Kummasti sitä arvostaa tervettä otusta tuossa erityisesti joka päivä, kun välillä joku muistuttaa miten vähällä se voidaan ottaa pois...

      Jej, iski kiittää tsempeistä!

      Poista

Kiitos kommentistasi :)