Lauantai agilityn perusteiden parissa

Loppuvuosi meni ihan vaan lomaillessa niin palkkatyöstä, koulutuksista kuin itse lajistakin. Ja tuli kyllä kerrassaan tarpeeseen se, että puolitoista viikkoa pää oli ei-mitäänniä taajuuksilla ilman aikatauluja tai sen ihmeempiä suunnitelmia. Vuodenvaihteen paikkeilla palattiin minitreenikonseptilla  ihmettelemään aksan saloja ja sen verran näköjään alkoi jo lajiin pari houkutella, että menin myös Tiia Vitikaisen luennolle agilitykoiran treenaamiseesta ja rakentamisesta. Tiiahan on harvoja täysin operantisti kouluttavia aksan parissa, joten sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla näitä tulee kuunneltua.

Ylipäätään kaksi tärkeintä asiaa on tuo koiran ja ohjaajan suhteen kehittäminen ja rakentaminen sekä fysiikkaharjoittelun pohjustaminen sieltä pienestä pitäen. Lajitaidot on helppo oppia, kun koiralla on henkiset valmiudet oppimiseen, fyysiset valmiudet tehdä agilityyn liittyviä tehtäviä ja ohjaajalla taidot kouluttaa haluamansa lopputulos koiralle. Lisäksi keskusteltiin aika paljon siitä yksilöllisyydestä, jokaisen koiran ominaisuuksista ja tarpeesta ohjaajan olla vastuussa oman koiransa polusta. Koiran kehitystaso määrittää aina sopivan harjoituksen, ei etukäteen tehty suunnitelma tai joku valmis kaava treeenaamisen tahdista.

Agilitykoiran treenaaminen pennuille ja vasta-alkajille -luentomuistiinpanot

Suhde & sosialistaminen

• Suhde omaan ihmiseen
• Suhtautuminen vieraisiin koiriin ja ihmisiin
• Vapaanaolo & luoksetulo
• Oman vuoron odottaminen
• Palkkaustapojen tutkiskelu ja harjoittelu

Fysiikkaharjoittelu

• Tukevat harjoitteet, alle 10kk
• Monipuolista liikuntaa vaihtelevissa maastoissa ja ikään sopivia leikkejä
• Peruskuntoharjoittelun perusteita
• Lihakuntoa kehittävää perusvoiman harjoittelun perusteita jumpaten
• Koordinaatiota
• Oheisharjoitteisiin tutustumista, esim. uiminen tai vesikävely
• Esimerkkejä: ladderit, tasapainotyyny, bumpperit, tynnyrinkierto
• Agilityyn liittyvät, alle 10kk
• Ei kinnertä korkeampia rimoja
• Suoria lyhyitä harjoituksia
• Matalan intensiteetin lajitaitojen harjoittelua
• Ikätasoon sopivia hyppytekniikkaharjoitteita
• Tukevat harjoitteet, 10-14kk:
• Suunnitelman mukainen pk-harjoittelu
• Lihaskuntoa kehittävää oheistreeniä ja jumppaa
• Koordinaatiota ja ketteryyttä kehittäviä harjoitteita
• Nopeusharjoittelun alkeita
• Esimerkkejä: ristinostot, tasapainojumpat etupää tyynyllä, takajaloilla seisoskelu tasapainotyynyllä
• Agilityyn liittyvät, 10-14kk:
• Rimoja voi alkaa nostamaan pikkuhiljaa, jos fysiikka kehittynyt
• Lisää vauhtia ja kestoa lajitreeneihin
• Hyppytekniikka
• Pujottelun ja kontaktien aloittaminen

Omat koirankoulutustaidot

• "Kyllä minä opin, mutta osaatko sinä?"
• Taito on harjoittelun tulosta
• Operantti ehdollistaminen on nopein ja tehokkain tie ymmärrykseen (vahvistetiheys alussa), kun aika on koirien kanssa rajallista
• Vasta kun koira oikeasti osaa, siltä voi vaatia asioita
• Kouluta paljon temppuja

Agilityn lajitaidot

Alle 7kk

• Paikallaolo
• Lukittaminen (vahvistetaan ylipäätään tehtävään lukittamista, suoritus rakennetaan myöhemmin) esim. kohdetyöskentelyn perusteilla
• Irtoaminen

7-10kk

• Putki (suorat, eri entryt ja jatkot)
• Hyppytekniikka
• Hyppykäskyt (erottelu)

10-12kk

• Ohjauksen alkeet
• Lyhyet hyppy-putki radat

12-14kk

• Puomi, pujottelu
• Pidemmät ratatreenit

14-18kk

• A-este
• Putkelta käännökset
• Keinu
• Pussi
• Erottelujen viimeistely

Lopuksi

1. Anna pennun kasvaa ja kehittyä
2. Älä keuli - sen minkä lähdössä häviää, matkassa voittaa
3. Tärkein: onko koiralla kivaa? onko sinulla kivaa? Jos ei ole, lopeta ja jatka joku toinen päivä

• Pidä kivaa
• Nauti treenaamisesta
• Kokeile hupsuja juttuja
• Ole joka kerta yhtä paljon mukana tekemisessä kuin koirasi ja aidosti iloinen koirasi suorituksista

Minusta nuo luennon viimeiset asiat olivat niitä tärkeimpiä, jotka tulisi ihan ensimmäiseksi pitää mielessä, kun lähtee kymmenettä pentua tai ihan sitä ensimmäistä mihinkään lajiin tai ylipäätään elämää kohti perheenjäsenen roolia kouluttamaan. Ei tämä lajikaan ole niin vakavaa, että pitäisi otsa rypyssä puristaa tai ahdistua ylipäätään sellaisista asioista, mihin ei voi vaikuttaa. Se mihin voi vaikuttaa, on kouuttaa koiralle lisää taitoja ja osaamista ja tehdä se rakentavassa iloisessa mielentilassa, eikä niinkään ykköspallin kimallus silmissä.

Mitä tekisit toisin seuraavan koiran kanssa?

Heitin tuon kysymyksen syksyllä @javanasagility Instan puolella storyyn ja siihen tulikin valtava määrä vastauksia sekä aktiivista keskustelua. Ihan mahtavaa! Iso osa oppimisprosessia on juurikin sen oman tekemisen analysointi ja objektiivinen arvointi, jonka prosessointi muutokseksi alkaa niiden kirjoittamisella. Ja aina iso tassu siitä rohkeudesta jakaa niitä omia kokemuksia muidenkin kanssa!

Suomalaisessa (urheilu)kulttuurissa virheet ja epäonnistumiset on monesti vähän vaikeakin puheenaihe, vaikka niitä tekee ihan kaikki ja helposti niiden perusteella arvotetaan itseä, koiraa ja omaa tekemistä. Muistutan aina koulutettavillekin, että se kuka ei tee virheitä, ei ole ikinä mitään uutta kokeillutkaan ja niihin tulisi suhtautua vain informaationa: asia X on näin, minkälaisen toimintasuunnitelman teen, että saan siitä asian Y? Mitä koirani tässä kertoi? Mitä voisin harjoitella lisää, jotta tämä asia olisi selkeämpi minulle ja koiralle?

Tässäpä esilletulleita teemoja:

• Perusasiat
• Luoksetulo
• Hyvä suhde koiraan
• Temput
• Palkkaus ja motivointi
• Palkasta luopuminen
• Leikkiminen
• Palkkautuminen lelulla
• Leikkimisen konseptin laajentaminen; eri paikat, eri lelut jne.
• Suunnittelu ja ajoitus
• Lajitreeni vasta vuodenikäisenä
• Aiemmin liikaa ja liian nopeasti
• Perusasioihin keskittyminen
• Laatu vs määrä
• Estetaidot
• Eri metodit: 2x2 tai takaperinketjuttamalla kepit
• Juoksarin perusteisiin enemmän ajatusta, eri tavalla
• Hyppykäskyn merkityksellisyys
• Kuuntelu
• Vahvemmat estekäskyt
• Vireenhallinta
• Rauhoittuminen
• Kehänlaita- ja taukokäytös
• Vireennosto ja hallinta
• Omat taidot
• Parempi suunnittelu
• Olla stressaamatta pennun pilaamista
• Uusien ja erilaisten asioiden kokeilemisen rohkeus
• Vähemmän vakava asenne lajiin

Eikö ole jo aikamoisen pätevä lista, joihin investoida aikaa ensimmäisten vuosien aikana? Erityisesti minua ilahdutti monet kommentit, jossa leikkiminen opeteltavana taitona nähtiin tärkeänä. Jotkut koirat on luonnostaan enemmän saalisviettisiä, jolloin lelun opettaminen on helpompaa, mutta kaikki koirat (kyllä, kaikki koirat) oppii nauttimaan saalistamisesta, kun niille vaan annetaan siihen lupa. Jalostuksella ja käytöksensammuttamisella ne saadaan kyllä passiiviseksi, mutta leikkiminen ei ole pelkästään voimakas puruote, se on oikeastaan juurikin se saaliin jahtaus. Sen takia sen ruokapalkankin pitäisi liikkua koirasta poispäin, eikä suunnata suoraan suuhun. 

Lisäksi perusasioiden iso painoarvo lämmitti kouluttajanakin jo minun sydäntä. Jos koira ekan vuoden aikana hallitsee luoksetulon, kropanhallinnan ja on oppinut palkkautumaan, niin siinä on aikamoisen kova kivijalka lajitreenille. Investoisin noihin kolmeen eniten aikaa, kun sinne aksatelineille ole mikään kiire. On aikamoisen helppo lähteä rakentamaan oikeita käytöksiä liitettäväksi aksataitoihin, kun koira pysyy ohjaajan hallinnassa häiriöistä huolimatta, osaa tuottaa kropasta erilaista liikettä ja vieläpä kykenee kommunikoimaan ohjaajan kanssa monisävyisesti eri palkkausmenetelmien kautta. 

Ehkäpä kolmanneksi nostaisin vielä ohjaajan henkiset taidot. Eihän tämä laji oikeasti ole niin vakavaa, puuhastelua koiran kanssa, eikä siihen kannata elämän ja kuoleman kysymyksenä suhtautuakaan :) Ensijaisesti tämä on kuitenkin meille suurimmalle osalle ihan vaan harrastus ja sen pitäisi tuottaa iloa niin kaksi- kuin nelijalkaisillekin. Jos näin ei ole, niin on hyvä sauma vähän ottaa lajiin etäisyyttä, tutkiskella omia arvojaan ja miettiä miksi jotkut asiat tuntuu voimakkailta. Pennut ei mene pilalle, kun treenaa asioita hauskuuden kautta ja rohkeasti kokeilee sitä epämukavuusaluetta. Oppiva ohjaaja on se tavoiteltu mielentila, ei niinkään silkka pusipusinaminami tai robottimainen tunteettomuus. Tunteet kuuluu lajiin, mutta se miten niitä käsittelee on pelkästään opeteltava taito ja käyttäytymismalli. Ja jos muistuttaa itselleen, että tämä on tosiaan vaan koirahyppelöä ja olemme oikeasti aikamoisen etuoikeutettuja, että on terve koira kenen kanssa harrastaa, voittajia on ihan kaikki. 

Java ja lainakippari-Jonna kisoissa <3

Tuleeko sinulle mieleen vielä jotain, joka listasta puuttuu? Seuraavaan kirjoitukseen voisin näpytellä vähän ajatuksia minkälaista matkaa on tehty Javan koulutuksesta Ionan koulutukseen ja mitä jää sitten seuraavan to do -listalle.

Tunteesta tekniikkaan: koiran kouluksesta, motivaatiosta, palkkauksesta.

Helmikuussa kävin kuuntelemassa Jari Kantoluodon Tunteesta tekniikkaan -luennon, jossa oli paljon asiaa ja etenkin sellaista omia ajatuksia vahvistavaa. Koiran koulutusta, motivaatiota, palkkausta. Seuraavassa siispä ajatuksia ja pohdintaa luennolta. Kannattaa käydä kuuntelemassa, jos sattuu omille nurkille!

Aina puhun omille koulutettaville siitä asenteesta, joka pitää olla koiralla ensin ja sitten vasta aletaan opettaa niitä detaljeja & kriteerejä ja oikeastaan sama asia tuli luennolla "tunne" termillä. Jarin mielestä koiran kouluttamisessa 90/10 pitäisi olla tunne vs. tekniikka, eikä toisinpäin. Samallalailla agilityssäkin pitäisi rakentaa ne perusteet hyvin ilman agilityesteitä ja agilitytemppuja. Kaikenkaikkiaan leikki on yksi tärkeimmistä yhteistyönmuodoista, koska silloin opitaan paljon ja toisaalta rakennetaan yhteistä perustaa. Ja agilitykouluttajana minä olen myös jo pitkään arvostanut kunnolla tehtyjä perusteita.

Erityisen paljon korostettiin myös koiran valintaa ja sen seurauksia. Koiran tulisi olla aktiiivinen oppija, jonka tulisi osoittaa aktiivisuutta ohjaajaa kohtaan. Silloin asioista muodostuu käytösketjuja, joissa seurauksena on palkkaamista siitä koiran aktiivisuudesta, eikä pelkällä palkan mahdollisuudella luotu tilanne.

Tottelevaisuus koostuu neljästä osatekijästä: yhteistyö, aktiivisuus, keskittyminen ja motivaatio. Sen päälle tulisi rakentaa mielikuva optimaalisesta suorituksesta, jossa on oikea suoritusenergia , harmonia ja tekniikka. Kun pentua lähdetään rakentamaan johonkin lajiin, tulisi priorisoida tunnetta. Tekniset käytökset ovat vain tunnetilan ilmentymä.

Kouluttaminen on vuoropuhelua koiran kanssa. Niimpä ohjaajan tulisi osata tulkita koiransa kommunikointia miten koira hakee ja haluaa kommunikoida? Vai onko kommunikointi enemmän palkkojen suuntaan? Ohjaajan tulisi olla se kiintopiste, jonka kautta palkkaa voi saada, ei palkkojen itseisarvo. Kun koira on aktiivinen ohjaajaa kohtaan, haluaa kommunikoida ja toteuttaa opetettuja käytöksiä oikeassa mielentilassa, ympäristöhäiriöiden merkitys vähenee.

KOMMUNIKOINTI + YHTEISTYÖ = PALKKA

Luennolla käsiteltiin myös stressiä koirankoulutuksessa. Tähän liittyy hyvin vahvasti mielentila: onko kyseessä positiivinen stressi, kun koira haluaa saavuttaa jotain vain negatiivinen stressi, kun haluaa välttää jotain? Mitä parempi mielentila harjoituksen alussa, sitä parempi harjoitus. Tämän takia itseasiassa itsekin aloitan aina agilityharjoituksen leikkimällä koiran kanssa, jotta se on oikeassa mielentilassa aloittamassa työt. Koira pitäisi saada nimenomaan oivaltamaan itse oikea mielentila, josta tulee palkkaa, jolloin synnytetään voimakas sisäinen motivaatio.

Koiran oma valinta ja vastuu on aktiivisen treenitilanteen kantavia pilareita. Koiralle tulisi opettaa palkkaamalla oikeita valintoja, että reitti haluaamansa on kriteerit ja keskittyminen. Sääntöjä kannattaa rakentaa ja vahvistaa myös muussa elämässä harrastuskenttien ulkopuolella. Esim. jos ei osaa luopua tai odottaa kotioloissa, niin vaikeampaa se on myös harrastuskentillä. Koiran omia valintoja ohjaamalla oikeanlaisin palkkauksin koiralle luodaan kova motivaatio olla sellainen kuin itseasiassa minä haluan, vaikka koira toki luulee itse keksineensä asian.

Vastuuttaminen oli monessa kohtaa mukana. Ei lähdetä pitelemään tassusta, vaan uskalletaan antaa myös koiralle vastuuta niistä tehtävistä, joita on opetettu. "Anna koiran olla huono, jotta se voi olla hyvä" oli suoraan Jarin kommentti, joka kannattaa pitää mielessä. Ei siis pelätä sitä, jos tulee virhe, vaan tartutaan siihenkin vain viestintänä: mitä koira ei ymmärtänyt ja miksi? Miten voin auttaa koiraa ymmärtämään tehtävän?

KÄYTÖSKETJU: KÄYTÖS -> VIHJE -> YLEISTÄMINEN -> ÄRSYKEKONTROLLI

1. Motivaatio
2. Kriteeri
3. Haluttu käytös vahva
4. Vihje
5. Eri paikat ym. häiriöt
6. Haluttu käytös vain vihjeestä

Kaikki perustuu motivaatioon ja kriteereihin. Itse koulutustekniikka on silloin yhdentekevää, montaa eri tietä pääsee samaan lopputulokseen, jos perusta on kunnossa.

Lopuksi vielä muutama asia palkkauksesta. Sosiaalinen palkkaus on tärkeä taito, joka pitäisi rakentaa koiralle ihan niinkuin säännöt lelupalkkaukseen. Sosiaalisella palkkauksella koira tekee töitä täysin ohjaajalleen ja miellyttääkseen ohjaajaa. Koira motivoituu ohjaajan tyytyväisyydestä, yhteisestä oppimisesta ja onnistumisesta. Tämä luo varmuutta ja Jarin sanoin "loistokkuutta" suoritukseen, kun ei tarvita ulkoista palkkaa.  Energiaa suoritukseen saadaan tuotettua saalispalkkauksella, jolloin koiralla on oma lehmä ojassa ja se toteutttaa sisäsyntyistä saalisviettiketjua. Leikki on metsästysketjun osa, johon kuuluu sosiaalinen lataus ja taistelutahto, jos sitä pääsee tuottamaan ohjaajan kanssa yhdessä lelun välityksellä. Ruokapalkkauksella voidaan treenata tehokkaasti, kun sillä voidaan laskea vireystilaa, kontrolloidaan ruuan määrää/laatua/tiheyttä.

Jutun kuvat ovat Jalminipäivästä, kun kokoonnuimme Helsinkiin Javan jälkeläispäiville treenin merkeissä. Eivätkö he ole kerrassaan ihania! Tästä lisää myöhemmin, oli vaan niin täydellistä matskua tähän postaukseen :)

Rakkaudesta lajiin vai koiraan?

Minusta on aina välillä vallan tärkeää pysähtyä miettimään miksi harrastaa tätä lajia, mitkä on ne omat motivaatiot ja draiverit lähteä treenaamaan tai kisaamaan ja mitkä on niiden seuraukset. Itsellä alkaa lajin parissa olla jo yhdeksän vuotta kilometrejä ja vaikkei se ole ajallisesti kovin pitkään, on siihen mahtunut paljon. Menestystä on tullut yli jo omien tarpeiden, joten senkin kimallus on aikaa sitten karissut. Ja silti Ionan valiotitteli tuntui oikein lämpimältä saavutukselta yhäkin, vaikka sen nappaaminen nyt vaan ajankysymys tuolle koiralle.

Olen aina tiennyt, että se on valtavan lahjakas koira tähän lajiin ja minusta on ollut suorastaan etuoikeutettua saada tehdä töitä sen kanssa. Olen nauttinut suunnattomasti sen kouluttamisesta ja ennenkaikkea olen oppinut niin paljon koiran kouluttamisesta, sen sielunelämästä ja arvostamaan entistä enemmän perustaitoja lajitaitojen sijaan. Tietyllä tapaa Ionan valiotitteli on ollut myös minun todisteeni sille, että nuori koira ei tarvitse agilityä, vaan ennemmin oppia elämää, perustaitoja, tekemään töitä omistajan kanssa ja pitää hauskaa.

Meillä ei ole olemassa pentuagilityfilmejä, koska sellaista ei ole harrastettu. Sitä vastoin olemme leikkineet, tehneet temppuja, oppineet kommunikoimaan, tehneet tasapainoharjoituksia. Junnuiän lähestyessä se sai tutustua esteiden mekaniikkaan leikkien varjolla. Se sai myös junnuna alkaa juosta suoraan lelun perässä, mattoa ja suoria kujia. Agilityn se aloitti vuoden ikäisenä. Kisauransa se aloitti vasta yli kaksivuotiaana, ei ollut mikään kiire nuorta koiraa saada kisavalmiiksi, vaan kaikessa rauhassa lähdettiin vasta siinä vaiheessa rakentamaan lajia. Kolmosiin se nousi ihan liian nopeasti reilussa parissa kuukaudessa, jonka jälkeen jäätiinkiin pitkälle tauolle. Ja se eka agiserti sitten hitusta alle kolmevuotiaana. Myöskään ei ollut mitään tarvetta lähteä runttaamaan sitä SM-kisoihin viime vuonna, kyllä niissäkin karkeloissa ehtii pyöriä. Esimerkiksi tänä vuonna sitten toivottavasti mukana yksilöissä, nollat kun löytyy jo nyt, eikä niitä tarvinnut edes jahdata tai tekemällä tehdä :)










Se ei ole tärkeää montako estettä putkeen koira suorittaa, millä on väliä on miten se ne tekee. Niimpä alusta asti oli tärkeää, että Pepillä on maailman kivointa ensinnäkin minun kanssani ja toisaalta taas aksakentällä. Ennen aksakentälle siirtymistä se oli oppinut oppimaan, tarjoamaan käytöksiä ja havaitsemaan itse kausaliteetin omilla teoilla ja palkkaseurauksilla. Agilitytempuille luotiin ensin kriteeristö sen oman pohdinnan kautta ja kun sille oli selvää mistä ne herkut tulee, otettiin mukaan se oikea asenne: draivi lelupalkalla (joka sekin on opetettu kentän ulkopuolella ensin). Aloin ketjuttaa esteitä vasta, kun se itseasiassa tiesi tasan tarkkaan mitä milläkin esteellä tehdään ja osasi fokusoida katseen sinne (koska jokainen este on mahdollinen palkka-automaatti). Nykyään olisin vielä tarkempi ärsykekontrollin lisäämisessa aiemmassa vaiheessa, jotta vältyttään sellaiselta luovalta sinkoilulta tarkoituksenmukaisen etenemisen sijasta.

Paljon on opittu yhdessä ja niin paljon vielä edessä! Ihan parasta kuitenkin saada nauttia tästä matkasta tuon harmaan supermarsun kanssa <3

Kohti uutta kautta

Aloitimme Pepiinin kanssa kisakauden näyttävästi neljällä hyllyllä. Vaan ei sovi olla ollenkaan huonolla mielin, pysyimme omassa agilitysuunnitelmassa, treenasimme asioita varsin haastavissa olosuhteissa. Harmillisesti ei ole videoita, koska siellä olisi ollut varsin mainioita pätkiä kyllä todistusaineistona, vaan tärkeintä pistää omalle kovalevylle nämäkin oppitunnit.

Pepiinin liito-oravashöy Myyrmäessä Kuva: TSK Photo

Ensimmäinen haaste oli oma olo. Aikamoinen väsymys on ollut vieraana muutaman viikkoa ja siihen päälle vielä hektinen elämä, jossa ei kunnolla pääse nukkumaan. Perjantaina sinkaistiin töiden päätteeksi vielä kyläreissulle ja vähän huonosti nukuttu yö takana plus ajomatka Fiskarsista asti näytti väsyttävän entisestään. En ole koskaan nukkunut varmaan tuntia autossa kisapäivän aikana. Päivä oli myös todella pitkä aikataulun takia - käytännössä kisamatkaan meni 13-21:30, vaikkei Porvoota pidemmällä. Tähän päälle vielä helleolosuhteet hiekkakentällä, ni johan on hyvä soppa. No, päätin kuitenkin mennä paikanpäälle ja tehdä sen minkä voi, koska stressaavien tilanteiden treeniä vaan tarvitsee.

Et usko? Katsoppa tämä. Tutkimukset osoittaa, että paras mahdollinen suoritus vaativissa olosuhteissa edellyttää harjoittelua mekaniikan sijaan keskittymällä vain olennaiseen, jolloin alitajuntaisesti mekaniikka toistaa oikeat asiat ja sen lisäksi silloin tällöin pitää harjoitteluun lisätä stressitekijää, jotta harjaannuttaa keskittymistä ääriolosuhteissa. Myös niitä ankkureita pitäisi harjotella tuottamalla lämmittelyrutiineja.

Kuva: TSK Photo

Radat olivat oikein kivat, vaikkakin haastavat tuollaiselle irtoavalle villapyllylle, jonka vauhti ei ole sidottu ohjaajan kykyyn juosta. Sen taitotaso ei ole ihan vielä lähelläkään sitä, jota tarvitsisi koko potentiaalin hyödyntämiseen, mutta tässä on aina muistutettava itselleen, että jokainen kulkee omaa polkua. Ja tällä hetkellä meidän harjoittelumäärät on aivan naurettavan vähäiset. Olen suorastaan onnesta soikea, että pikkukoiralla on joka viikko ohjatut treenit elo-syyskuussa ensimmäistä kertaa sitten aksatreenit aloitettua vuoden ikäisenä pari vuotta sitten :D

Yksi päivän harjoitus oli olla tietoinen omista ajatuksista ja niiden työstämisestä tuollaisessa tilanteessa, kun maito on jo vähän maassa ennen lähtöä. Olin jopa yllättynyt miten paljon sitä lähtee kyseenalaistamaan itseään rataantutustumisessa, kun vieressä kovaan ääneen keskustellaan miten ko. ohjaus on ihan mahdoton tai ei tunnu ollenkaan hyvältä tai ole mitään järkeä. Tai rataantutustumisessa on runsaasti tilaa, kun kaikki muut menee samaa polkua. Se, että tämän tiedostaa on ensimmäinen askel siihen, että muistuttaa itselleen minkä takia on radalle lähdössä: kelpaako hidas pakkonolla vai tehdäänkö maksimisuoritusta vai harjoitellaanko jotain uutta. Pystyy sanomaan itselleen, et kyllä, näin teen, koska tätä haluan harjoitella, kävi miten kävi. Saa myös tulla virhe, koska niiden pelko ei estä kokeilemasta.

Kuva: TSK Photo

Nollakeskeisyys määrittelee muutenkin aika pitkälle suomalaista agilityä ja siitä tekisi ihan hyvää päästä eroon, jotta uskalletaan siirtyä sinne epämukavuusalueen puolelle rutiininomaisemmin. Juttelimme tästä pitkät tovit Elina Jänesniemen kanssa keväällä ja tulipa vaan mahtava fiilis jatkaa omalla polulla, kun siellä oli ihan samansuuntaiset ajatukset. Nollat tulee kyllä, kun asioita tehdään oikein. Hänen mielestään on turha voivotella vitosia tai hyllyjä, jos ei päässyt johonkin arvokisoihin, voittoihin tai finaaliin - ei sinne olisikaan silloin ansainnut paikkaansa, vaan pitää harjoitella lisää ja tulla taitavampana takaisin.

En yhtään epäile ettenkö olisi saanut Ionasta koulutettua ohjaajassa kiinni olevaa kiltimpää agilitykoiraa, joka kyllä menee ihan just sinne minne kippari määrää ja nollia pukkaa. Olen kuitenkin elämässäni jo niin paljon patsastellut podiumeilla, ettei siinä ole enää mitään vetovoimaa. Ennemmin haluan tehdä uutta ja rohkeampaa, onnistua wow -fiiliksien luomisessa itselle. Ja niitä riittää hyllyradoissakin (tehtiin mm. niin hieno sylkkäri kovasta vauhdista, että sillä jaksaa ensi vuoteen vähintään :D). Ja näin treenaa myös keski-Eurooppa, myös MM-kisoisssa. Olipa niin ihokarvoja nostattava Silaksen finaalirata, jossa hän veti ihan täysillä riskillä tavoitteena tehdä vaan maksimisuoritus ja vaikka putkivirhe tulikin, ei siellä tiputettu hanskoja tai jossiteltu. Ei lähdetty siellä hakemaan mitään kymppisijaa varmistelunollalla (tai edes kakkossijaa), vaan kaikki tai ei mitään. Tykkään!

Tulee hurjan hyvä fiilis, kun joku koulutettava uskaltaa kisoissa ottaa askeleen epämukavuusalueen puolelle ja kokeilla jotain. Kun siinä onnistuu, fiilis on aivan mahtava ja jos ei onnistu, tietää vaan treenata lisää. Kehitys lähtee kuitenkin itsestä ja niistä pienistä askelista sitä kohti. Siitä pitäisi aksassa ollakin kyse, ei niistä nollista tai palkinnoista. Niitä kyllä riittää varmasti kaikille! Haastan kaikki kokeilemaan edes kerran kisoihin starttaamista siitä näkökulmasta, että unohdetaan ne nollat, vaan mennään sinne radalle tekemään 1-2 asiaa oikein ja huolellisesti. Miltä tuntuu radan jälkeen?

Onnistumisen & epäonnistumisen häilyvä raja

Vantaan EO-karsinta + halli-SM paketissa ja tottahan toki kotihalliin pääsi kirmaamaan myös viihde-eläin Pipanttinen. Tulosten puolelta meillä ei ole jälkipolville kerrottavaa, mutta kaikki muu olikin sitten okein mainiota. Vaikka radoille mahtuu ylimääräisiä esteitä ja pientä luovaa tulkintaa, pääsimme tekemään ehjää hyvää baanaa, joista olisi ylpeä maalissa nollalla ja ilman. Ainut miinus menee kipparin piikkiin vikan radan lopun jäätävästä sohlaamisesta, jonka koira kuitenkin hyvin pitkäpinnaisesti jaksoi vielä tulkita oikein (ja Pepin miltei puomilta tippuminen menee myös sarjaan ei näitä lisää).

Kuva: Koirakuvat.fi

Se tunne, kun sisäisesti tuulettaa radalla jotain teknisesti haastavaa onnistumista. Kun haluaisi palkkaa pikkuotukselle samantien niin hienosta suoriutumisesta. Ja kun näitä saa nuorelle koiralle radalle, niin avot! Monessa paikkaa omat ohjausvalinnat oli valtavirrasta poikkeavia, joka on ihan hyväkin - löytyy tilaa rataantutustumisessa ja miten mahtavaa näissä onnistuminen onkaan. Treenilistallekin saatiin muutama juttu, erityisesti toi tyyppivika takaakiertojen vetäminen suoraksi on jo siellä ollutkin ja kaipaa pientä puuhastelua.

Tässäpä epelin parhaat palat minuutissa:



Sunnuntaina nautin täysin vapaapäivästä ja kävin toki ihastelemassa finaalimenoa vielä paikan päällä. Viikonlopun ehdottomasti paras juttu oli Javan pojan Elmon pääsy EO-joukkueeseen kipparinsa Katjan kanssa, aivan huikeaa! Niin ylpeä tästä duosta :)

Tää kuva oli selkeästi enne viime kesältä <3

Kuten aina, kisoihin mahtuu isoja tunteita laidasta laitaan. Parasta ehkä kuitenkin, että itse voi vaikuttaa siihen kuinka haluaa niihin suhtautua. Juurikin sopivasti tällä viikolla on Helsingin Sanomissa ollut pari oikein mielenkiintoista artikkelia itsetunnosta ja onnistumisesta. Lisäksi lomalla lueskelin palmun alla Jarmo Liukkosen Psyykkinen vahvuus -kirjan, joissa kaikissa hyvinkin samoja juttuja.

En voisi olla enemmän samaa mieltä näistä Kirsi Lonkan persoonalisuuden kehittämismahdollisuuksista:

1. Harjoittele enemmän (= laadukkaammin)
2. Rakasta tekemistäsi ja ole nöyrä sen edessä. Oman osaamisen arvo pitää ymmärtää, mutta samalla myöntää, että vielä – ja yleensä aina – on paljon opittavaa
3. Hankkiudu kannustavien ihmisten seuraan

Minulle enemmän harjoittelu ei ole välttämättä määrällistä, vaan strategisempaa oikeiden asioiden tekemistä. Saman asian toistaminen tuskin tuo yllättäen erilaisia lopputuloksia, vaan jos joku ei toimi, sitä pitää olla valmis muuttamaan ja katsomaan vähän erilasiten linssien läpi. Tähän liittyy motivaatio - onko se sisäistä vai ulkoista?

Lähde: Jarmo Liukkonen: Psyykkinen vahvuus

"Kasvun ajattelutapa, niin kutsuttu growth mindset, auttaa ihmistä näkemään itsensä kehittyvänä, jonka todellinen poten­tiaali on piilossa. Silloin haasteet ja epäonnistumiset ovat vaiheita omien kykyjen löytämiseen. Sen vastakohta on ajatus itsestä pysyvänä ja määrätynlaisena, jumiutunut ajattelutapa eli fixed mindset. Siinä yrityksen muuttua on turha: joko minä osaan tai en osaa.Tutkimusten mukaan ne, jotka uskovat olevansa jotain valmista, lannistuvat helpommin vaikeiden tehtävien edessä ja ar­vioivat kykynsä väärin. Kasvumallilla toimivat ihmiset ponnistelevat pitkäjänteisemmin. Heille tunne vaikeudesta kertoo sen, etteivät he osaa – vielä." HS 28.3.

Liukkosen kirjassa tästä samantyyppisesta tavoiteperspektiivistä puhutaan termeillä minä- ja tehtäväsuuntaituneisuus. tehtäväsuuntautut toimintaympäristö korostaa jatkuvaa oppimista ja itsensä haastamista ja minäsuuntautnut vertaa enemmän kilpailulliseen tuotokseen. Tässä korostuu muihin nähden paremmin pärjääminen, jolloin edistyksen pysähtyessä valitaan mielummin liian helppoja tehtäviä tai liian vaikeita, jotta selitykset on valmiina. Kumpaa sinä haluat, oppia uutta ja kehittyä vai olla parempi-paras? Sinäänsä kilpailullisilla tavoitteilla ei itsessään ole mitään vikaa, jos ne pohjaa silti itsensä kehittämiseen. 

Kakkoskohta lienee tärkein kaikista silloin kun harrastetaan eläimen kanssa. Rakasta aidosti tekemistä ja ole nöyrä nöyristelemättä. Osaa olla ylpeä ja arvostaa aikaansaannoksia. Siinä vaiheessa kun pipa kiristää ja ei ole kivaa, on parempi pitää pitkä tauko lajista ja tehdä jotain muuta, josta nauttii.  Samaa mantraa hoen myös kouluttettavilleni, että tarkoitus on, että molemmilla on ihan ensimmäiseksi kivaa. Ja sitten tehdään työstä leikkiä kouluttamalla. 

Hesarin artikkelissa tuotiin esiin myös jenkkipsykologi Daniel Kahnemanin ajatuksia ajattelun vinoutumista ja vahvistamis­illuusiosta. Kun ihmiselle syötetään tiettyä minäkuvaa, hän alkaa uskoa siihen ja hylkää vähitellen muut mahdollisuudet. ”Ihminen näkee mitä uskoo mieluummin kuin uskoo mitä näkee.” Pätee ihan molempiin suuntiin. Niimpä lienee parempi aktiivisesti rakentaaa ympärilleen tehtäväorientoitnut ilmapiiri, jossa jo yrittämisellä ja sitä kautta kehittymisellä on isompi painoarvo kuin lopputuloksella. 

Itsensä ympäröiminen oikeilla ihmisillä on aikamoinen kulmakivi silloinkin, kun kaikki ei mene kuin Strömsöössä. Tämän olen itsekin huomannut jo aika päiviä sitten, että on olemassa niitä energiakuoppia, joiden maailma pyörii vaan oman napakeskiön ympärillä tai negativiisuutta on vaikka muille jakaa ja siten on niitä, kenen kanssa "work = play and play = work" on läsnä ihan tekemättäkin. Molemmissa artikkeleissa tuodaan hyvin vahvasti esiin miten itsetunto ja oikeanlainen tekemisen mentaliteetti iskotettaan jo lapsiin, mutta mikään ei estä kehittämästä sitä puolta myöhemminkin löytämällä ne kannustavat ja empaattiset ihmiset ympärille. 




Lähteet:
https://www.hs.fi/elama/art-2000005620345.html
https://www.hs.fi/elama/art-2000005621907.html 
Jarmo Liukkonen: Psyykkinen Vahvuus, 2017

"Suorita ja saavuta" vai "Pidä hauskaa"?

Oma agilityajattelu on ollut tässä aikamoisessa murroksessa muutamien vuosien ajan. Osittain en ole aina ihan samaa mieltä kaikesta näkemästäni lajin parissa, kun koirista tulee urheiluvälineitä ja osittain myös olen ylipäätään haastanut itseäni miettimään miksi oikein harrastan lajia. Mitenkään kovin kilpailuviettinen en ole koskaan ollut, mutta uutuudenviehätys toki vei mennessään. Etenkin kun Javan kanssa menestystä on tullut enemmän kuin olisin koskaan voinut edes unelmoida. Ollakseen minun ensimmäinen aksakoira, ei me koskaan olla oltu mitenkän erityisen taitavia, eikä ohjaaja mitenkään nopea - me ollaan oltu vaan törkeen kova tiimi yhdessä ja se on ihan puhtaasti kannatellut meidän menestystä lajissa.

Nalpe olisi sellainen vähän pippurisempi opetusmestari tai ruusukehai, joita hevospiireissä pistetään aloittelijoiden käsiin. Se ei ikinä ole ollut mitenkään erityisen pehmeä tai insinöörimäinen agilityssä, vaan räkää lentää ja vauhtia löytyy. Ei se aina ole lapasessa pysynyt ja virheitä siellä täällä, mutta tuolla asenteella se on opettanut minulle mikä tässä lajissa on parasta. Ei ne nollat, ei ne sijoitukset, ei ne voitot. Vaan se yhdesäs tekemisen fiilis ja oppimisen meininki! Maalissa me biletetään onnistumisia, ei tuloksia tai rankingpisteitä. Jos se olisi sellainen kiltti nollanvääntäjä, minulla ei olisi samanlaista kipinää kehittyä ja jäädä mietitmään miten ne haasteet ratkaistaan, kun koira näppärästi paikkaa kaiken.

Parasta on myös se, että se ei ole vain agility, vaan Java ra-kas-taa tehdä mun kanssa ihan mitä vaan. Näkisitte sen tokossa, se on aivan huikee! Pitäiskin joskus videoida. Jos rakastaisin titteleitä, niin toi koira olis tokokokeissa pyörinyt jo aikapäivät sitten. Sillä on taitoa ja iso asenne myös tuollaiseen matalanvireen puuhaan, mutta sitä on puolihuvilla lähinnä kaavailtu eläkelajiksi ja virkitystoiminnaksi. Paitsi nyt risoo sen verran tuo SKL rahastuslisenssi, että empä tiedä jatketaanko vaan omaksi huviksi.

"I don't train to win. I train because I love it and because my dogs love it. And I try to train better and to get better because I love to learn, to progress, to improve." 

Silvia Trkman

Java on opettanut minusta paljon paremman agilityohjaajan, agilitykouluttajan ja koirankouluttajan. Ja Iona jatkaa sillä samalla merkityllä tiellä. Se alleviivaa vaan vähän suoraviivaisemmin missä ne pienet ajoitusfibat tulee ja sinkoaa aikalailla sinne, minne nyt sattuu nenä näyttävän mikäli ohjeet tuli liian myöhästä. Ja se on aivan fantastista! Pepi on paljon taitavampi ja nopeampi, vaikka sillä on treenattu aksaa todella vähän. Sen kanssa on tehty perustaitoja, joiden päälle aksa on sille vain lisää temppuja.

Ja mitä tulee Pepiinin tulevaisuudensuunnitelmiin, niitä ei ole. Lapsikoiran tärkein tehtävä on pysyä kunnossa, nauttia elämästä ja opetella yhdessä lisempi aksan salaisuuksia. Tiedän, et siinä on huikean potentiaalinen koira, joka on voi olla vaikka missä, kun palaset loksahtaa paikoilleen, vaan se ei ole itsetarkoitus. Mahdollinen menestys lajissa on täysin sivutuote, ei meidän draiveri. Näyttää olevan kisakentät pullollaan nuoria ja vanhempiakin koiria, joiden päätehtävä on tehdä nolla, jolla voitetaan ja saadaan maksimipisteet. Mikään muu ei kelpaa. Eipähän siinä mitään, jokainen taplaa omaa polkuaan omalla tyylillä ja meidän tie on vaan erilainen. Minulle ei siis tarvitse silkkihansikkain tulla voivottelemaan, jos miltei täydellisellä kisaradalla yksi putki livahtaa väärästä päästä - me ollaan ihan voittajia jo sen 19 muun esteen osalta ja on ihan ok koiran & minun mogata.

Näin uuden vuoden jälkeen taitaa monella olla joku itsensäruoskimislupaus uudesta elämästä käynnissä. Sen sijaan kannattaisi ehkä miettiä voisiko luvata tänä vuonna olla itselleen ja koiralleen vähän armollisempi ja muistaa iloita siitä mitä on, eikä haahuilla sen perään mitä ei ole. Pippa Laukka viittasi tähän varsin nätisti HS:n kolumnissaan. Mahtuisiko hopeareunuksia enemmän tähänkin lajiin? Toinen näkökulma löytyy Elina Tanskaselta.

"Sitä paitsi on toiveajattelua, että riman korkealle laittaminen ja armoton itsetylytys riittäisivät minkä tahansa päämäärän saavuttamiseen. Ei vuorellekaan kiivetä itseä pakottamalla ja syyllistämällä, vaan se vaatii asianmukaista valmentautumista, varustautumista, treenaamista ja sitä porkkanaakin.
Sillä tavalla kehittyvät sekä itseluottamus että itsetuntemus, jotka helpottavat huomattavasti oikeaan suuntaan ohjautumista." 

Elina Tanskanen

Kuuntelin sivukorvalla Teemu -dokkaria sen sadannen kerran, kun se sattui telkkarista tulemaan ja siinäkin kiinnitin huomiota, kun Selänne sanoi, ettei koskaan ajatellut pelaavansa NHL:ssä. Että se oli vain sellainen hyvin kaukainen fantasia. Hän vain tykkäsi pelata, joten sillä riemulla pisteli aina lätkäkaukaloon, kunnes yhtenä päivänä huomasi pistävänsä unelmiensa maajoukkuepaitaa päälle ja kohta oli jo änäritkin käden ulottuvilla. Samaan hengenvetoon minäkin luulen, että näissä monissa henkisen valmennuksen kokonaisuuksissa tätä minun makuuni painotetaan liikaa miten pitää olla isoja tavoitteita. Minulle riittää ne pienet tavoitteet ja se hyvä fiilis niiden saavuttamisesta, kun olen osannut opettaa jotain uutta koiralle ja muistaneet nauttia matkasta, enkä keskity vain havittelemaan jotain suurta ja spektaakkelimaista.

Voisin sanoa, että minusta on tärkeämpää ylipäätään elämästä nauttiminen kuin siinä suoriutuminen. Syön pullaa, silloin kun huvittaa ja otan lasin viiniä, kun siltä tuntuu ilman sen syvempää pohdintaa. Vastaavasti toki lounaaksi pitää sitten mussuttaa salaattia ja aamupalaksi puuroa, jotta asioissa pysyy balanssi. Minulla on hurjan mielenkiintoinen duuni, joka on omalta osaltaan aikamoisen aikaavievä ja kuluttavakin ja positioon pääseminen on vaatinut aikamoisen määärän työtä opiskeluissa ja työuralla. Se myös sanelee treeniresurssit - koirat voi olla pitkiäkin aikoja treenaamatta, kun ei esim. työreissujen takia ehdi tai ylipäätään ole mahdollista mennä yötreenaamaan.

Mutta se on myös koirieni onni, että sisältöä kalenterissa on muukin kuin agility. Kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään tai määritellä itseäni tai koiriani agilityn kautta. Agility on harrastus, johon suhtaudumme tosissaan, muttei vakavasti. Haluamme kehittyä, mutta ei hauskuuden kustannuksella. En pidä kotona palkintoja ja ruusukkeita esillä (poikkeuksena Agirodun Jalmini -joukkuevoitto ja karsintojen lasikoriste), koska ne eivät ole tärkeitä (ellei niillä ole vaihtarina saanut sitä pullaa kisapaikallakaan :D) ja meillä koirien ykkösrooli on olla perheenjäseniä.

Tärkein asia, jonka haluan koulutettavieni ja valmennettavieni muistavan on "Pitäkää hauskaa ja nauttikaa yhdessä tekemisestä".

Mikä agilityssä sinua kiehtoo, miksi harrastat lajia? Kommentteja tulemaan!

Kuvista kiitos kuvaajille Koirakuvat (kopioitu luvalla), Henri Luoma ja sinä ihana, joka olet nuo HAU:n rapakuvien kuvat ottanut (vesileimaa ei ole, enkä muista enää nimeä). 

Treenimääristä agilityssä, näin meillä

Minulta on useampi kysellyt miten paljon treenaan agilityä tai mikä minun mielestäni on hyvä määrä. Yhdellä sanalla se on helppo: vähän (agilityä, enemmän muuta). Minä haluan omalta osaltani olla rakentamassa harjoittelukulttuuria, jossa koira ei ole harrastusväline, vaan ensisijaisesti perheenjäsen ja kaikki muu on siinä sitten ekstraa. Niimpä myöskään meillä ei koirat vaihda kotia sen takia, että ne eivät olisi aksaan sopivia tai jotenkin rikki, vaan tulevat ihan jäädäkseen.

Nyt kun minulla on nuori koira aloittamassa omaa uraansa ja kisauran loppupäässä oleva otus, treenin määrä on rajallinen itse kentällä. Kumpikaan näistä ei tartte telineillä treeniä määräänsä enempää ja tämä on puhtaasti siitä syystä, että kun koira oppii käytännössä vaan sen ekan viisi minuuttisen, hyöty-haitta -suhde on äkkiä katollaan, kun loukkaantumis- ja ylikuormitusriski kasvaa harjoittelun edetessä. Minulla on ihan kohtalainen insentiivi toisaalta taata Ionalle pitkä ja terve harrastusura ja toisaalta taas pitää Java kondiksessa lajinkin suhteen nyt, kun sen osaamistaso alkaa olla huipussaan.

Tällä hetkellä se siis tarkoittaa sitä, että lajitreeniä nämä tekevät noin kaksi kertaa viikossa. Toinen on yleensä ohjattu ja toinen vapaatreeni. Joskus voi tulla kolmekin, mutta ne on sitten poikkeusviikkoja. Vapaatreenin kesto kentällä on maksimissaan 10min x 2 ja niihin mennään tekemään ennalta suunnitellut 2-3 treeniä. Ohjatut treenit on yleensä sen 12-15min kentällä ja siinä tietty pölinää iso osa ja itse äksöniä pari-kolme minuuttia.

Kun minulla on fysiikaltaan täysin valmis, kisatasoinen koira, jolla lähdetään hiomaan sitten pakettia kasaan, treenin määrä voi olla välillä suurempi. Tällä siis tarkoitan lähinnä 3-6 vuotiasta koiraa, joka pystyy henkisesti ja fyysisesti jo suoriutumaan laadukkaasti vaikkapa treeniviikonlopuista, jossa saattaa se neljä lajitreeniä mahtua kalenteriin. Tai kisoja sattuu viikonloppuun ja silti treenejä saattaa se muutama olla siihen päälle.

Varon nuoren koiran kanssa vetämästä liian äärimmilleen jaksamisen suhteen, jotta en opeta sille käytösmallia, jossa se alkaa säädellä jaksamista radalla siltä varalta, että vielä tehdään lisää vaikkei jaksaisi. Kun radalla ollaan töissä, sinne pitää laittaa 100% likoon. Sen takia ajallisesti siellä ei kannatakaan seisoskella tuntitolkulla. Enkä toisaalta halua koiriani opettaa myöskään siihen, että aina pitää olla sata eri aktiviteettiä, jotta kotona ei roikuta verhoissa samantien vapaapäivänä.

Treenaamalla kerran-kaksi viikossa ei toki huippukoiria tehdä. Sen takia tehdäänkin paljon muuta tukemaan sitä varsinaista esteharjoittelua, koska itse agility on vaan temppuja siinä missä muutkin. Viikossa pyritään tekemään yksi anaerobinen voimatreeni, eism. frisbeenheittoa, mäkitreeniä, hankikahlausta, uimista, koirakaverin kanssa rälläystä. Sieltä haetaan mm. intervallikestävyyttä ja kiihdytysvoimaa. Luonnollisesti jäähdettelyt ja lämmittelyt kuuluu näihin olennaisena osana, jotta saadaan kanssa sitä maitohappoa liikenteeseen.



Temput ja muu lajiharjoittelu kuuluu myös viikottaiseen ohjelmaan. Kehonhallintaa, kehontietoisuutta, ohjaajan & koiran suhdetta, leikkimistä jne. Meillä siis koirat tokoilee viikoittain, jotta ylläpidetään sittä oppimisen ja yhdessä tekemisen mentaliteettia. Samalla vahvistuu myös se sosiaalinen palkka. Esim. paras tapa treenata kääntymistä, kuuntelua ja ohjaajafokusta on juurikin erilaiset temput, eikä itseasiassa aksaesteet.



Välipäivinä palauttavat pitkät kävelylenkit on se tärkein osa viikkoohjelmaa. Mieluusti vaikkapa metsässä vapaana hyvää pitkää ravia. Sen lisäksi koirat pitävät viikossa ainakin sen yhden totaalilepopäivän, jolloin ei tehdä mitään lyhyitä lenkkejä ihmeempää. Työt voi joskus pakottaa enempäänkin, mutta eipähän nuo siitä hermostu. Näiden päivien tarkoitus on toimia myös henkisen palautumisen suhteen.



Jossain tutkimuksessa oli muistaakseni todettu, että koiralla menee neljä päivää kisapäivän jälkeen tiputtaa kortisolit samaan lähtötasoon, joten tuo henkisen puolen balanssi kohtuullisen tärkeä asia myös. Kovaviettinen treenaaminen tuottaa sitä stressiä koiralle ja kokoajan adrenaliinin pitäminen tapissa ei ole hyvä kenellekään. Tämä on koiran henkinen puoli on minun mielestäni turhan aliarvostettua harjoittelun osanan tällä hetkellä ja helposti ajatellaan treenin rasituksia vain lihasten työllä. Kyllä minunkin koirat haluaisi aksata joka päivä, eikä niiltä intoa puutu treenata pidempään - mutta mikä on järkevää, onkin toinen juttu.

Lähinnä minun teesini ovat siis vähemmän on enemmän ja monipuolisuus kunniaan. Treenin lisäksi siis riittävä lepo, laadukas vaihteleva lihashuolto (hieronta, fyssari, osteopatia), tarpeeksi totaalilomaa lajista (vähintään se pari kuukauden jaksoa vuodessa plus lyhyemmät), harjoittelua tukevat lisäravinteet (öljyt, vitamiinit, glukosamiini jne. jne.), säänmukainen pukeminen, laadukas ravinto, kehonhallinta, hyppytekniikka, terveet luustokuvat. Mikään tästä ei takaa tervettä koiraa, mutta tällä ainakin todennäköisyydet on omalla puolella, jos saa vielä ripauksen onnea matkaan. Minä olen hyvin onnellinen 7,5v kisakoiran omistaja, joka on vielä huippukunnossa jatkamaan rakastamaansa lajia ja samaan aikaan minulla on nuori koira, joka on teknisesti jo nyt isukkiaan taitavampi vähällä lajitreenillä ja sen kanssa vain taivas on rajana, jos se pysyy kunnossa. Plus minulla on pian kymppivuotias seniori, josta ei ikää arvaa päällepäin.

Olenko unohtanut jotain olennaista? Kommentteja, mielipiteitä, muita tapoja?

Pukea vai eikö pukea, kas siinäpä pulma!

Talven eeppisin keskustelunavaus on taas käyty FB:n shelttiryhmässä - joka talvinen taivastelu, että laitetaanko sheltille takkia tarpeeseen vai turhuuteen. Tämä koittaa jokaikinen vuosi ihan yhtä varmasti, kuin kesäiset peitsenvääntämiset turkinleikkaamisesta. Tässäpä pientä pohdintaa tarveharkintaan liittyvistä seikoista.

Missä olet, oikea talvi?

Ainakin täällä etelässä viimeaikoina talvet ovat olleet todella kummallisia ja sellainen kohtuus ja normaalius on täysin puuttuvia termejä. Enemmäkseen plussaa ja loskaa, mutta sitten kun pakastaa, niin vedetäänkin oikein huolella paukkupakkaset ja metri lunta kehiin. Ainakin omien koirien kohdalla pikakaraistuminen on ihan vaan teoriaa, kun vaikea siinä on koirankaan lämmönsäätelyn pysyä perässä, jos eilen on nollan yläpuolella ja tänään 20 astetta pakkasta. Takkeja ja tossuja ei kovin montaa kertaa talvessa tarvita, mutta näköjään täytyy olla kuitenkin.

Lenkille säällä kuin säällä

Meillä koirat lenkkeilee joka päivä, säästä riippumatta. Satoi tai paistoi, niin ulos mennään hihnan nokassa. Kun ei ole sitä montaa hehtaaria omaa pihaa tai heti kotiovelta aukeavaa metsäpolkua, niin lenkkien tahti on jotain muutakuin pää kainalossa rallaamista. Kovalla pakkasella kun kolme koiraa vuorovedoin käy tarpeillaan, niin siinä kyllä toisilla meinaa tassujen nosteluksi mennä seisoessa. Muorikoira jättää vaikka asiat tekemättä ennenmmin kuin tassujaan palelluttaa. Lenkille lähtiessä ei oikein voi lähteä arpomaan, että kuinka monta minuuttia tunnin lenkistä ne tänään pärjää palelematta, vaan lenkille lähdetään sillä varustuksella, että varmasti tarkenee koko lenkin. Kun en voi kolmea kantaakaan kotiin.

Mummon omat ohjeet

Kun joukossa on jo yksi seniori, sen huomaa miten kylmänsieto vaan heikkenee iän myötä. Aiemmin meni vielä -20 nostelematta tassuja, mutta kyllä se nyt alkaa jo pikkutöppösillä olla vilu -15 asteessa. Java näköjään pärjäilee sinne -20 asti ja Iona ylikin. Nati ei ole itselleen mitään hervotonta sterkkauksen jälkeistä turkkia kasvattanut vieläkään, joten kovaan viimaan aletaan aika herkästi takkia tai villapaitaa vetää päälle jumien ja vilujen estämiseksi. Nipellä onkin usein Ojangossa päällä sen villapaita pienemmilläkin pakkasilla, kun joutuu autossa odottelemaan sen aikaa, kun nuoremmat treenaavat.

Tukkatilanne

Kaikki narttujen omistajathan sen tietää, että ehdottoman tärkeää on tiputtaa kaikki pohjavillat sydäntalvella, koska kevät tulee. Meillä Iona tykkää vaihtaa näköjään oikein erityisen nakuun malliin, vaikka sääennusteet näyttävät ihan päinvastaista vielä sille järkeilylle. Java on ainut, joka nyt uroksena pysyy ihan hyvässä villassa kesät talvet. Kukaan näistä mun shelteistä ei ole näytelmäpuuhka, joten tukkaakin on ehkä keskivertoa kuvitelmaa sheltistä vähemmän (hyvä niin, näitä on tilattu!). Vastavuoroisesti ei näillä helteilläkään ole kuuma tai tukala, ja uimaankin voi kesällä pulskauttaa, kun ei tarvitse miettiä turkin föönausta.

Mitä lämpömittarille kuuluu?

Nämä kuvan postaukset on otettu viikko sitten, kun lämpömittari näytti iltapäivällä -22 astetta ja päälle vielä tuulta kuutisen metriä sekunnissa. En olisi ihan itsekään ilman pipoa ulos lähtenyt, kun tarkoitus oli tepastella vähän kuvailemaan. Hyvin näköjään tarkeni sen 1,5h tuolla reissulla kaikki muut, paitsi kaksijalkainen :D Leikkauksen jälkeen oikea reisi on jäänyt tunnottomaksi, enkä ihan samalla tavalla tunne lämpötilankaan vaihteluita sillä koivella, joten jonninaikaa sai hytistä sohvalla peiton alla kotiinpaluun jälkeen. Koirilla ei sitävastoin ollut mikään hätä, eikä hoppu kohti kotia, vaikka jouduimmekin vähän seisoskelmaan kuvien takia. 

Kovin kärsiviltä nämä otukset ei taida kuvissa näyttää talvivarusteissaan. Enemmän minä ehkä kärsin 12 tassua tossuttaessa, mutta onneksi ne päivät on vähemmässä kun tuota rumbaa tarvitsee tehdä. Tässä vielä lenkkimaisemat ko. päivältä, onneksi lähdimme lenkille säästä huolimatta: