25.10.2013

Turkkusessa. Tai Kaarinassa. Tai Piikkiössä.

Täältäpäin kun katsoo on selvyyden vuoksi helpointa sanoa, että menen ihan muina ankkoina keskiviikkoillan riemuksi pariksi tunniksi Turkuun treenaamaan. Ei-agilityihmisilta saa tähän yleensä pienet silmien pyörityksen ja kommentin "Siis ei kisoja? Treenaamaan?!". Mutta tarkasti ottaen enhän mä ole Turussa lainkaan, vaan lähempänä Kaarinaa. Tosin navigaattori sanoi, että Piikkiö. Ni missä se nyt sitten oikein on? Ymmärtääkö kaikki, jos mä raportoin treenaavani Piikkiössä :D

HSKH:n tehikselle oli viime vuonna saatu buukattua pari iltaa Purina Centeristä ja siellä siispä mekin. Ekana vuorossa Janitan treenit. Jopa videolla asti, joten silvuplee. Rata oli tuttuun tapaan varsin haastava ja sen lisäksi vielä teemana nollaratatreenit - jokaisesta virheestä mars alkuun. Ja voin kertoa, että muutaman kerran sinne alkuun taas palattiin ja juostiin vähän lisää. Onneks oli videot, josta näkee, että koira oli aikamoisen noheva kyllä mun virheiden paikkauksessa.

Tässä siis, virheineen kaikkineen keskiviikkoillan kooste Janitan treeneistä:


Muuta nuristavaa ei ole, kuin toi universumin huonoin puomi. Pöh. 

13.10.2013

Ai miten niin kiire? Treenejä, mh-järkkäilyä, raunioetsintää...

Saiskos jostain sellasen kalenterin, jossa olis viikkojen seassa ihan ylläripylläri ekstrapäiviä? Vaihtoehtoisesti vois tietty joskus kokeilla täyttää niitä tämänkin hetkisiä sivuja vähän vähemmän... Hitusen siis lennetty tuli hännän alla koko syksy ja samasta syystä blogikin jäänyt vähän taustatuen rooliin. 

Muutamissa ohjatuissa treenissä ollaan käyty pyörimässä ja sen lisäksi marraskuinen fyssariaika siirrettiin sitten peruutusajan tilalle keskiviikolle. Vaikkei mitään vikaa otuksessa olekaan, se hyppää nätisti ja ravaa nätisti, niin onhan se tärkeä juttu huollattaa tuota rankaa ammattilaisella säännöllisesti. Ja olipa hyvä, että käytiin. Ristiluun oikealla puolella, lavoissa ja niskassa olikin vähän avattavaa, jotka reagoi hoitoon samantien. Otin vielä marraskuulle tsekkausajan, niin eiköhän sillä taas pysy muskelit ojennuksessa.

Viime viikonloppuna olin järjestämässä Etelä-Suomen Shelttien mh-kuvausviikonloppua ja olipahan vaan mielenkiintoista. Sitä vähän naureskeltiinkin keskenämme, että koska kukaan ei ollut ikinä edes yhtään mh-kuvausta nähnyt, niin ajateltiin sellainen järjestää sitten ihan itse, ni ainakin nähdään sitten tositoimissa oikeanrotuisia. Niimpä pari vuotta sitten alkaneet järjestelyt kulminoitui tuohon viikonloppuun ja minäkin löysin itseni kuuden pintaan ratin takaa starttaamassa kohti Mäntsälän Koirakerhon kenttää. Onneksi sää oli ihan törkeän upea, joten mikäpäs siinä sitten auringonpaisteessa oli lauantaipäivä hengata.

Terrierisheltti

Vieheen takaa-ajo

Haamut

Ehdinköhän mää katsoa kolme suoritusta ja sen perusteella kyllä ainakin oma mielipide on se, että mh on lempeämpi vaihtoehto kuin luonnekuvaus - vaikka se viedäänkin standardina läpi jokaiselle. Yksi kuvaus kestää sen kolme varttia, jonka aikana on pitkät siirtymät ja sen lisäksi koira käydään useaan kertaan lenkittämässä kuvausalueelta poispäin. Se on siis vähemmän intensiivisempi kuin luonnetesti, jossa mennään suoraan osiosta toiseen (ja tietty, jos koira tarttee, niin pienet palauttelevat osiot välissä). Ja puuttuuhan siitä se ihmisuhka kokonaan. Mutta hyvin mielenkiintoista seurattavaa ja ehdottomasti kannustan a) shelttipiirejä järkkäämään noita lisää b) omistajia kuvauttamaan/testaamaan shelttinsä. Nyt dataa tupsahtaa siis 18 uudesta sheltistä, joka on hieno juttu :) Lisempi juttua tulossa shelttilehteen - tosin taitaa lehden lokakuun alun dedisten takia mennä ensi vuoden ekaan numeroon.

Jotta omat koirat ei olis ihan hunningolla yhdistysjuttujen takia, niin niillekin oli jotain ekstraa luvassa. Tai no managerin osuus oli luonnollisesti enemmänkin keskittyä poikansa tsemppaamiseen ja siinä sivussa lenkkeilyyn, kun sunnuntain ratoksi riennettin Hepeko:n raunioradalle Herttoniemeen shelttien pelastuskoiratoimintaan tutustumiseen. Ihan ekaksi pääsin toimaan maalimiehenä Jennin puuceelle, jonka päälaji onkin peko nykyään. Minun piti siispä kontata maanalaiseen tunnelistoon pilkkopimeään odottamaan löytäjää. Luolasto on ilmeisen massiivinen maan alla, joten kuulinkin kun muutamaan otteeseen Nova ilmoitti haukulla olevansa hajusta kärreillä ja eipä aikaakaan, kun Nova tupsahti kammioon. 

Nova etsii

Sinäänsä hauskaa miten vahvasti noi otukset menee nenällään, koska Nomppakin juoksi musta ohi puolen metrin päästä kammion perälle ja vasta takaisin päin tullessaan huomasi mut. Ja se selkeesti mietti hetken, että pitääkö haukulla ilmoittaa löytö vai nou. Onneksi maltoin olla ihan hiljaa paikallani ennen kuin saatiin haukut peliin ja iiiiihanaa Latz -kissanruokaa siitä palkaksi.

Sitten päästiinkin tosi toimiin pienen laji-intron päätteeksi. Javan eka näkölähtö meni vähän reisille, kun mun olis pitänyt käyttää se merkkailuviihteellä ennen omaa vuoroa. Koska sehän ensi töikseen sitten aloitti huudien haltuunottamisen ja pariin kertaan piti muistuttaa, et eiku sun duuni on nyt etsiä maalimies. Löytyihän se sieltä, kun saatiin putkiaivot asennettua oikeeseen moodiin. Toinen piilon takana ollut veto menikin heti paremmin, kun se oli jo saanut ideasta kiinni ja eteni maalimiehen luokse hyvinkin suoraviivaisesti. Kolmannella mentiin jo vauhdilla kohti pekonilihapullarasiaa :P

Nyt on maalimiehen paikka saletti

Missä Jallu luuraa?
Neljäs ja päivän viimeinen etsintä tehtiin lisäämällä kuvioon vieras alusta. Koiran piti edetä maalimiehen luokse tuollaisen valkoisen irtonaisen tiililäjän läpi. Java kävi itsenäisesti vähän kokeilemassa tiiliä ja päätti sitten miettiä onko toista reittiä. Mun piti käydä vähän seisoskelemassa tiilien päällä, jotta Javakin huomasi, et hitto, siinä saakin kävellä! Sen jälkeen se tepasteli ihan mennen tullen ja ihan missä vaan. Lopuksi kävin vielä kävelemässä koiran kanssa eri alustoilla ja ainakaan tuolta radalta ei löytynyt vielä kohtaa, josta Java ei olisi muina ankkoina mennyt. Hieno poika!


Lähtöluvan odottamista

Herra Itsenäinen tutkimassa reittejä

Jättipotti, ehta maalimies!

Myös tiilin päällä voi kävellä

Erilaiset alustat - nou probleem
Mutta äärimmäisen mielenkiintoinen tutustuminen tämä olikin. Javalla ei ole tehty yhtään mitään ihmisten etsintää piiloista tai hakua tai mitään sellaista ja silti se tajusi heti ekan vedon jälkeen mikä se juju on. Koko tuo viiden hengen poppoo koirineen oli tosi taitavia ja kaikki oli ihan kuin kotonaan myös raunio radalla, huippua! Ihan mahtava laji, joka on koiralle luontevaa ja hyvinkin itseluottamusta kasvattavaa, kun se toimii siinä ihan itse ja kaksijalkaisten rooli on lähinnä vaan palkata upeita suorituksia. Heitettiinkin jo ideaa ilmaan, että seuraavaksi haluttaisi testata hakua. Sheltistä on moneksi ;)

3.10.2013

JUOKSE!


Olipahan vaan huikaisevan hauskat treenit eilen Niinulla, kun sinne parin viikon breikin jälkeen taas päästiin. Tällä kertaa menuu tarjoili varsin pontevasti raajan toisensa eteen asettelua ja sehän sopii meille kyllä. Zalmaarhan joka tapauksessa pelmahtaa aina Univetinkin pihaan henkselit paukkuen, että missä sitä aksaa on ja saipa lentävä karvalakki kerrankin päästellä menemään täydellä höyryllä.

Vaikka rata oli pitkä, se oli tosi looginen ja siitä sai jo ensimmäisellä rataantutustumisella selkeän ajatuksen mitkä pätkät ovat rytmillisesti yhtä kokonaisuutta. Ja koska ohjaaja on tässä viikon sisään syönyt ja tarjoillut valiokakkua kahteen eri otteeseen, niin oli ehkä ihan sopivaa tehdä kakkukertymillekin jotain. Omana pläninä oli olla kääntämässä silloin kun tarvitsee ja muuten vaan linjalla lukita koira ajoissa seuraavalle. Ja luonnollisesti aikamoinen kiire oli sitten jo seuraavaankin paikkaan.

Eka pätkä oli 1-10. Siinä ei oikeastaan muuta ongelmaa, kun kerran tuli kolmosen rima alas ohjaajan jäätyillessä. Se ei kaivannut mitään muuta kuin selkeän lähetyksen ja ajoissa liikkeelle ihan vaan liikkeellä vetämään oikeaan putken suuhun. Ekalla kierroksella keppien sisäänmenossa sain räkytystä, kun en kunnolla lähettänyt takaaleikkaukseen ja Jalmari ei vaan tiennyt, että mennäänkö vai eikö mennä. Kun millään vaan viitsin lähetyksen tehdä, niin se oli sukkana sisään kepeille.

Seuraavana työn alle 11-17. Ekalla vedolla mallasin vastakäännöstä 13-14, joka koira tekikin sitten niin tiukasti, että mulle tuli maailman isoin kiire ehtiä ohjaamaan oikea putken pää 16. Vaihdettiin siis suunnitelma ihan vaan peruskäännökseen, joka jätti mulle henkäyksen enemmän aikaa mennä päällejuoksuun ajoissa ja siitä sitten näpskästi yhdellä askeleella putkeen lähetys. Kepit se teki joka kerta ihan törkeän upeasti loppuun, vaikka menin 18 hypylle ottamaan vastaan.

18-23 olikin oikeastaan vaan järjettömän vauhdin kasaamista pituudelle ja siitä seuraavalle käännökselle. 21 + 22 oli puhtaasti takaaleikkausmateriaalia ja nyt täytyy kyllä kehaista, että ne leikkaukset kun olisi videolle saanut! Todella oppikirjamaisen upea käännös Javalta 22:lle hidastamatta ja kyselemättä yhtään ja käytännössä ainut sulava tapa kääntää koira tiukasti tuollaisesta vauhdista. Jeee, hyvä minä! Askel eteenpäin siis ollaan menty takaaleikkauksienkin ohjaamisessa, joissa olin vielä vuosi sitten niin poskettoman huono, että oksat pois.

23-30 päästiin taas sopivasti vauhtiin ja meinasi kyllä soijaa pukata. 27 putkesta tullessa koiralla oli vaivaiset kolme estevaihtoa, johon liiike ja rintamasuunta voi sen ohjaa. Javan kanssa kokeiltiin toki kaikki vaihtikset :D Ihastuttavasti sen estehakuisuus on lisääntynyt niin paljon, että se uskaltaa tehdä ratkaisuja, vaikka ohjaus olisi epäselvä. Sain siispä pari hassua kertaa juosta täysiä hallin päästä päähän, koska asiahan ei ole ollenkaan sama ilman tuota vauhtia, jonka se matkan varrella kerää.

31-35 olikin sitten ihan helppoa kauraa, kun oli sinne asti selvinnyt. Heitto putkeen, sokkari putken jälkeen ja "päällejuoksuhko" ajoissa 34 hypylle linjaamaan oikeeseen putken päähän. Että näinkin paljon voi ehtiä kymmeneen minuuttin ja sen jälkeen läähätti kyllä koira sekä kippari :D Mutta Kalmari oli kovin, kovin onnellinen!

Tee sitten itse paremmin -kortti

Koska minua kiinnostaa aina kaikki ja vielä vähän enemmänkin, niin luonnollisesti olen myöskin seuraillut kaikenmaailman keskusteluja myös tuolla shelttien fb-yhteisössä. Ja sen sijaan, että vaan hihittelisin paitaani taka-alalla, olen myös lusikkani soppaan tunkenut. Ylipäätään aiheena tuo shelttien jalostus/jalostamattomuus/määränlisäys on sellainen, jonka koen tärkeäksi, vaikka minkäänlaista kokemusta ei kasvattamisesta ole. Ja heti kärkeen hatun nosto kaikille kasvattajille ja asiasta enemmän tietäville, jotka uskaltavat julkisesti noihinkin keskusteluihin ottaa kantaa, joissa keskustelun jalo taito ei ihan aina ole läsnä :)

Monesti noissa keskusteluissa heitetään "tee sitten itse paremmin" -kortti pöytään, kun tälläiset keltanokat jotain kommenttejaan huutelee. Ainakin omalta kohdalta voin sanoa, että mielestäni myös kasvattamatta jättäminen on statement. Ja nimenomaan sen käytettävissä olevan materiaalin ja omien korkealentoisten tavoitteiden suhteen. Se, että yhtään pentuetta ole ole tai määrä on rajallinen, ei tarkoita sitä etteikö asia kiinnostaisi, vaan myös sitä, että on varaa jättää pentue tekemättä vaan tekemisen riemusta.

Minullahan on ollut vallan etuoikeutettu asema omistaa sijoitusnarttu, jonka pentuprojektia olen saanut seurata nelisen vuotta lähietäisyydeltä. Ja tässä yhteydessä erityinen kiitos siitä, että yhteistyömme Sarin kanssa on ollut todellakin mutkatonta ja sujuvaa. Olen saanut keskustella, kysellä ja jopa mielipidettäkin on tiedusteltu monessa vaiheessa, jossa ei ns. sopimuksen mukaan olisi edes tarvinnut. Tuloksena sieltä elämäni koira, Herra J, joka on opettanut erittäin paljon siitä mitä sheltiltä kaipaan (puutteensa siinäkin on, mutta ne voin sentään myöntää ihan avoimesti ;).

Nyt kun näin mitä hienoutta voi sieltä tulla, kriteerit eivät ole yhtään pienemmät. Muutamia mielenkiintoisia urosvalintoja olen joutunut laittamaan taka-alalle, kun stragiani on ollut ajoissa tiedustella onko mahdollista saada käyttöön ja sitten jäädä vuodeksi vielä seuraamaan mitä tuleman pitää. Aina tulos ei vaan ole ollut odotetunlainen. Sukutauluja on tuijoteltu, koiria ihailtu niin kuvissa kuin livenä, nettiä on käytetty, omia exceleitä tehty, ihmisten kanssa on juteltu.

Sekin on vallan selväksi tullut, että täydellisyys on legenda. Kompromissit on aina läsnä. Mutta on kuitenkin tiettyjä asioita, joista en ole valmis tinkimään. Ne on luonne ja terveys. Jos pää ei kestä elämää, niin priimakroppa ei auta sellaista koiraa laisinkaan. Ja toisaalta taas sairauksia on eriasteisia. Minulle skaala menee siinä kuinka paljon haittaa siitä on koiralle ja kuinka paljon myös omistajalle. Yhdistelmässä ei tule tuplata samoja silmäsairauksia (vaikka CEA, CRD, PPM on lievänä koiralle itselleen ihan yks ja sama), luustoterveys (ei vain koiran itsensä, vaan myös suku, jälkeläiset + indeksit ratkaisee), kohtuullinen jälkeläismäärä, oikea purenta ja hampaisto (peitsihampaisten käyttöä en ymmärrä, kun se on JTO:ssakin kielletty ja selkeästi perinnöllisistä, muutama välihammaspuutos vielä menee) ja kirsikkana kakun päällä shelttien ns. kinnervika (ilmeisesti oma suhtautumiseni asiaan on yhä hyvin naiivi, kun haluan tehdä parhaani välttääkseni koiria, joilla näitä jälkeläisiä on).

Jälkimmäisin näistä tuppaa olemaan tällä hetkellä se haastavin. Tietoahan ei ikinä tule KoiraNet:iin tms. julkiseen tietokantaan, ellei omistaja itse sitä ilmoita shelttien terveyskyselyyn. Siispä julkisesti suuri kiitos kaikille niille, jotka ovat näin tehneet ja myös niille, jotka ovat asiasta avoimesti blogissaan, naamiksessa, naamakkain tai kotisivuillaan kertoneet. Vaikkakin kinneroperaation jälkeen lähes kaikki koiruudet toipuvat ennalleen ja palaavat arkeen & harrastuksiinsa, työ sinne on tuskainen projekti. Se vaatii pinnaa niin omistajalta kuin koiralta ja vie aikamoisen loven lompakkoon. Jotkut sanovat, että kaikissa suvuissa se tulee vastaan, kun tarpeeksi käytetään. Mutta siitä huolimatta haluan uskoa siihen, että jalostustyöllä on merkitystä. Ainakin epävirallinen oma "tutkimukseni" näyttää siltä, että esim. 80 kpl kinnerkoira-aineistossa miltei 50%:sta tapauksista vastaa neljännes uroksista (ja en ole edes ehtinyt näidenkään sukulaissuhteita kaivaa, jolloin tulokset voivat olla hyvinkin erilaiset - samaan hengenvetoon nartullakin on oma tonttinsa asiassa, mutta kun monesti niiden jälkeläismäärä on rajoitettu jo lähtökohtaisesti).

Ei ole helppoa ei :) Näin ollen voi olla, että ennemmin jätän Natin käyttämättä, kuin teetän mitään puolivillaista (riskit ovat kuitenkin ihan todelliset pennuttamisen kanssa). Sen lisäksi, että edellä mainitut prioriteetit on kohdallaan, yhdistelmästä pitää tulla SE fiilis (ja tämä on näköjään minulle se haastavin, kun periaatteessa kivoja ylläolevat kriteerit täyttäviä uroksia on). Siitä pitää saada hymy huulille ja pulssi nousemaan, koska sieltä odotan koiria, joiden kanssa itse haluaisin tehdä töitä (ja niin kauan kuin sheltti kuuluu FCI1:een paimenkoiriin, mielestäni sen tärkeämpi funktio on kyetä puuhaamaan kuin näyttää kivalta sohvakoristeelta - vaikka rotumääritelmän mukainen sheltti on vaan upea). Sinäänsä olenkin onnellisessa asemassa, että minulla on valinta jättää "ihan kiva" toteuttamatta (kun rodun rekisteröintimäärät on jo yhä tuhat joka tapauksessa) ja toivoa, että joku muu onnistuu siinä, mitä minäkin havittelen.