Vuosi onkin meidän osalta startannut varsin vauhdikkaasti. Tätäkin
kirjoittelen nyt nopeasti lennolla Müncheniin, kun muuten vähän aika kortilla.
Sama pätee myös aksaan - kisaamisen ja treenaamisen osalta,
mutta ollaan panostettu sitten laatuun määrän sijasta. Sen suhteen taidetaan
olla muutenkin oikealla tiellä, että asiat etenee, vaikkei hallilla ehditäkään
pyöriä. Tietty ei mitenkään jäätävän nopeasti, mutta kuitenkin oikea suunta
lienee se tärkein. Olenkin kutsunut jo meidän puuhastelua
”homeopatia-agilityksi”, jossa vähemmän on enemmän :D
Itse esteillä treenaus on korvattu aika pitkälti
olohuonetemputtelulla. Olen siis koittanut miettiä miten varioin itse taidon
opettamista rajallisissa sisätiloissa ja koirien mielestähän se on aivan
superhauskaa, että saa tehdä tehdä töitä iltaruokansa eteen. Kerran kahteen
viikkoon meillä on ohjatut treenit nyt talvikauden ja sitten jos kerran kahteen
viikkoon pääsisi vapaatreenaamaan, niin siinähän se paketti sitten kasassa.
Ionalle on kasvatettu korvia ja nostettu kuuntelemisen arvoa
pääasiassa. Kyllähän se osaa jo yhtä sun toista, mutta monesti sen mielestä
kaikenlainen posottaminen ja kaahailu on aikamoisen mukavaa ja joku kuuntelu
ehkä vähän nillittämistä. Siispä tehdään siitä korvien käytöstä
kannattavampaaja vahvistetaan
ärsykekontrollia myös esteillä silloin, kun siihen on mahdollisuus. Tuossa videolla yksi lauantai-illan pikatreeni, jossa aiheena pelkkä exittien kuuntelu. Sen verran leppoista hommaa, etten minäkään viitsinyt edes talvivaatteista luopua treenin ajaksi, kun ei siinä kauaa nokka tuhise :D Mut hienosti se kyllä malttoi erotella, vaikka luulin tuon ihan nenän edessä olevan putken olevan aivan liikaa. Muutaman kerran lähti arvuuttelemaan, mutta niistä kun ei tullut mitään palkkaa, palautti kuuloelimet tajuudelle.
Pitää ottaa pikkukoiran virallinen valiokuva myöhemmin, mut tässä tämä nökkösen ihastuttava uunituorevalio -foto <3
Talvikauden kisat meillä on painottunut kerran kuussa
–sykliin, joka on ollut kyllä oikein toimiva. Ehtii viikonloppuna
treenaamaankin, jos Ojanko on kisavapaa, joten pitää oma kisakalenteri vähän
sen mukaan katsoa myös. Tulokset ovat olleet oikein mukavia, tänä vuonna
Pepiini on juossut 8 starttia, joista 5 nollaa (3 voittoa, 2 2. sijaa). Viime
viikonloppuna BAT:n kisoissa onnistumiset aksaradoilla tarkoitti myös sitä,
että pikkukoirasta tuli agilityvalio viimeisen agisertinsä myötä, kun vuosi ekasta tuli vihdoin täyteen!
Olipa muutenkin tosi kivat radat ulkomaan elävillä, kun
lauantaina käytiin parit Lee Gibsonin radat ihastelemassa Sipoossa ja
sunnuntaina uusi tuttavuus Vendula Hausnerova Ojangossa. Yleensä en harrasta
tuplapäivinä kisaamista, mutta nyt oli niin herkullinen asetelma tuomarien
myötä, että mikäpä siinä. Kun ei ole ylitreenattu koira muutenkaan treenien
puolesta ja toisaalta taas lepoviikko tiedossa koirille, kun lähdin työmatkalle
koko viikoksi. Vauhdikkaita ratoja, joissa irtoavalta koiralta vaadittiin myös
estetaitoja itsenäisesti ja toisaalta taas kontrollia tarvittaessa.
Helmikuun myötä alkaa myös omat koulutukset pyöriä, joten kiva
päästä siihenkin valmennuspuuhaan taas käsiksi tuttujen koirakoiden kanssa ja mukana
myös uusia tuttavuuksia! Vaikka ja mitä kivaa taas mietteissä koulutettaville :) Noin muutenn helmikuu on meillä ja koirilla sitten lomakuukausi. Sattuu pitkiä työmatkoja
sekä ihan oikea lomakin, niin maaliskuussa sitten taas aktivoidutaan enempi.
Koiran taitojen arvostamisen myötä olen alkanut pistää enemmän painoarvoa myös sille koiran ajattelulle ja todellisen tehtäväymmärryksen rakentamiselle. Pentujen ja nuorten koirien kanssa touhutessa minusta tärkeää ei niinkään ole mitä tekee, vaan MITEN tekee - ei se, että koira tekee kuperkeikkoja, vaan se, että ymmärtääkö koira mitä siltä haluan. Ionalla on rosterissa ihan huikea määrä eri temppuja, joilla ei vaan ole nimiä, koska en ole niitä jaksanut nimetä (unohdan ne kuitenkin :D) ja toisaalta taas tärkeämpää on vain opettaa koiralle oppimisen prosessia.
Agilitymatka on kuitenkin varsin verrannollinen navigaattorilla ajamiseen. Jos pistät navin päälle, ajelet sen mukaan perille, niin osaatko reitin ulkoa seuraavan kerran ilman navia? Tai jos vaihtoehtoisesti olet ilman navia liikenteessä, joudut katsomaan ja pohtimaan oikeaa reittiä, niin jääkö paremmin reitti mieleen? Epäilen vahvasti jälkimmäistä todennäköisemmäksi, kun autopilotin sijasta joutunut tekemään aktiivista ajattelutyötä. Sama se koirilla. Jos aina näytän, että tästä näin ja tänne näin, niin niiden ei juuri tarvitse muuta kuin seurata lapasta ja odottaa namia. Jos taas pilkotaan asia pienemmiksi, otetaan avut pois, koira joutuu ihan itse arpomaan mistä se nami tulee ja mikä tärkeintä, mistä se ei tule.
Muutama vuosi sitten törmäsin "Vito's Thinking Game" konseptiin Martina Klimesovan ja Susan Garrettin matskuissa ja minusta se on aivan loistava treeni kaikenikäisille koirille ja ohjaajille oppimisprosessin hahmottamiseen. Siinä ihmisen passiivinen rooli mahdollistaa havaintojen tekemisen ja koira taas oppii pystyvänsä täysin itse olevansa vastuussa namien tulemisesta, joten itseluottamus ja toisaalta taas turhaumansieto paranee. Videoin Natin toisen treenikerran ajattelupelin parissa, koska harmaille tämä on helpompaa vahvemman klikkerointitaustan takia ja toisaalta taas reilu 11-v on erittäin innokas koekaniini kaikille asioille, joihin liittyy herkut. Ja tosiaan tekee elämässään toista kertaa koko harjoitusta.
Video on koko treenisessio 5min, joten vähän pitkä, mutta siitä näkyy hurjan hyvin tuo oppimisprosessin kaari. Tehtävänä on siis ainoastaan kiertää tötterö ja ihmiseltä ei tule mitään kehuja, naksuja vaan ainoastaan nami tipahtaa eleettömästi oikeasta toiminnasta. Askeettista sheippausta siis! Ekalla kerralla tötterö oli mun jaloissa kiinni, jotta saatiin palkkafrekvenssi ylös, tokalla kerralla vaikeutin tehtävää, jotta koiralla on aito valinta epäonnistua tai onnistua.
Tsägällä ja edellisen treenin muistijäljellä lähtee kaavamaisesti tarjoamaan oikeaa toimintaa, joten vaikeutan vähän lisää.
Kun se ketju katkeaa, se vähän hämmentyy että eikö temppu ollutkaan namien ottaminen alustalta vuorotellen
Se lähtee miettimään, että olisiko tötteröllä jotain tekemistä asian kanssa
Väsyy ja alkaa tarjota vanhaa toimintaa ("turkki nurin" on Nipen absoluuttisesti suosikein temppu, joten näimme siis senkin :D)
Koska koira saa milloin tahansa lopettaa lyhyestä sessiosta huolimatta, se tekee silti valinnan ajatella ja jatkaa tötterön kiertämistä, koska jotain arvoa sillä kuitenkin on päätttelyketjussa
Tärkeää:
- Ekat kerrat voi kehua oikeasta suorituksesta, mutta ääni kannattaa jättää pois aika pian
- Klikkeriä ei tarvita, vahvisteena toimii tiputettu nami
- Namit on hyvä tiputtaa alustalle, koska ahneena eläimenä Nati on taipuvainen nuuskuttelemaan muruja
- Anna koiran miettiä! Ei mennä siis auttamaan, vaan annetaan aikaa pohtia
- Auttamisen sijaan helpota, palauta tötterö kiinni jalkoihin
- Palkkahierarkia!
- 5min on hyvä session kesto ja nälkäistä koiraa kannattaa ennemmin treenata kuin kylläistä
- Ihminen on täysin passiivinen - ei apuja: koira havaitsee ketjun suoritus - palkka.
- Täytyy istua lattialla ja namien tulla lattialta, ei kädestä
Tätä treeniä olen varionut jo aikapaljon eriyhteyksissä ja toimii, joka kerta :)
Meidän lauma on kesällä keskittynyt ennen kaikkea kesäilyyn. Koirat ovat viettäneet täysin treenitöntä elämää näillä lämpimillä ja suurimman osan ajasta ovatkin saaneet viettää 110% koiranelämää mökillä. Natihan otti varaslähdön jo kesäkuun alussa mökkikauteen, mutta myös nämä loput harmaat otukset pääsivät landeilun makuun useaksi viikoksi. Kunnon ylläpidosta huolehti uiskentelu, Iona sai pari starttia juosta Mikkelin kyläkisoissa kesäperinteen mukaan ja siinä se - niin siistiä!
Tänä vuonna pidin vain kolme viikkoa kesälomaa, mutta olo on kyllä kaikenkaikkiaan varsin latautunut. Kolme viikkoa on ainakin tullut käytettyä tosi hyvin ja tehokkaasti, laiskottelua unohtumatta, eikä harmittanut hypätä arkeen takaisin, vaikka olisihan tässä tekemistä keksinyt. Loma tuli aloitettua vauhdikkaasti päivän issikkaretkellä Haukivuoren vaihtelevissa maastoissa ja ehdittiin vähän mökkiviikonloppuakin siinä viettää. Sitten ampaisimme Italiaan reiluksi viikoksi upeisiin maisemiin ja viinitiloille, jonka jälkeen oli helppo jatkaa rantalomaa ihan Mikkelin mökkimaisemissa vielä vajaan viikon verran. Vielä ehti tovin lomailla kotonakin.
Elokuun myötä ollaan sitten päästy aloittelemaan treenit ja kisoissakin ehditty vähän testailemaan juttuja. Superhauskaa on pikkutuholaisen kanssa ollut kisaratoja päästellä, ei ole himmailtu eikä varmisteltu :) Ja pienestä on ne huippuonnistumisetkin kiinni, monesti harmaan pussihousun radalla on vaan jotain pientä ekstraa siihen malliin, että ei hän itsekään välttämättä huomaa hyllyttäneensä, enkä minäkään nyt sellaisista ilonpilaajaksi ala. Estevirheet ollaan korjattu yleensä tekemällä uudelleen koko sekvenssi, niin sitä myöten tuloslistoissa vitosetkin hyllyjä, kun eipä me niillä vitosilla mitään tehdä - oppimisella tehdään. Alkaa syksyn treenilista olla aika mukavasti kasassa!
Tässäpä parit startit, joissa meininki alkaa olla jo aikamoisen oikeilla raiteilla:
Meillähän ei varsinaisesti ollut mitään arvokisahinkuja tälle vuodelle, kun priorisoin keväällä treenaamista kisaamisen sijasta varsin rajallisten aikaresurssien takia. No, shelttijoukkue oli sitten vailla yhtä nohevaa harmaaturkkia, joten samahan se sitten joukkuekisa sipaista kotinurkilla. Yleensä kun joukkuekisan rataprofiilit ovat olleet vähän jouhevampia, kuin muut SM-kisat, niin ei tarvitse ihan kylmiltään heittää jellonan suuhun itseään ja koiraansa.
#shelam2018
Ja jotta saa vähän tatsia kisapaikan meininkeihin, pikkutursas pääsi vielä perjantain etkokisoihinkin mukaan. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että onneksi mentiin! Pepiini teki aivan huikean hyvää työtä kaikille kolmella radallaan, joita pääsi Myyrmäessä kipittämään. Perjantai agiradalla kipparin ohjausvirheet estivät aginollan, mutta hyppäriltä nolla, vaikka vähän meinasi livetä sinne tänne. Mutta mikä parasta, ei näköjään hämmentänyt ollenkaan kuulutukset ja kaikenmaailman hässäkkä pikkukoiraa, vaan oli ihan kotonaan futisstadionillakin. Javakin pääsi kisaamaan ja kylläpä oli setäkoira onnellinen <3
Lauantain joukkupäivään oli siispä helppo lähteä varsin hyvillä mielin. Sen verran hyvillä mielin ja kevyin kengin tempaistiin varsin hieno rata, jolla Iona näköjään oli radan lopputuloksissa aivan käsittämättömän hienosti 5/278. Pieni viihdetaiteilija siellä oikeiden aksakoirien keskellä <3 Ei tarvittu näköjään edes täydellistä rataa tuohonkaan lopputulokseen. Hieno Piipaa! Shelttijoukkueen lopullinen sijoitus oli myös upeasti 7/72, joten hyvä me!
Java ja lapset <3 <3
Lisäksi sm-viikonlopun parhaat kisaturistit löytyivät kisapaikalta, kun Javan pohjoisen pentueesta peräti kolme viidestä saatiin paikan päälle. Snäppi, Cooper ja Myy päsivät siispä isiä moikkaamaan ja samalla sain napattua muutamat kuvat näistä IHANISTA tyypeistä. Mahtavia persoonia koko sakki!
Näiden kuvien välillä on kolme viikkoa, hullua eikö!
Kevät on kyllä huikeaa aikaa. Valon lisääntyminen on ihan suoraan verrannollista omaankin energiaan ja sitä jaksaa yhtä sun toista, joka talvella on vaan pätevä ajatus. Esim. kamera on tarttunut mukaan huomattavasti useammin kuin säkkipimeinä talven iltoina :D
Koirat ovat enimmäkseen viettäneet varsin pätevää kotikoiran arkea viime aikoina. Työ on ottanut omansa niin työmatkojen kuin työtuntienkin muodossa, joten kovin paljon ei ole agilitytouhuja ehditty miettimään. Muutamat kisat on ehditty nykäistä molempien kanssa. Javan kanssa on muutenkin ollut huikea päästä taas puuhailemaan jotain pientä, kun talvikauden se veti huilia aikalailla kaikesta ja se fiilis olla yhdessä lähtöviivalla nyt on jotain aivan mahtavaa. Se on täyttää kuitenkin yhdeksän tänä vuonna ja sen ikäisen ei tarvitse ihan oikeasti mitään muuta tehdäkään, kun olla fabulous <3
Ionan kanssa tiukennetaan kontaktikriteeriä, joten puuhaillaan varmaan kesä sen parissa. Lähinnä siis enemmän ajatusta mukaan. Niimpä olemme nyt agiratojen kisaamisen jättäneet aikalailla minimiin. Muutamalla hyppärillä ovat pyörähtäneet molemmat harmaat ja Ojangon striimistä sain napattua vertailuun:
On ne kyllä muruset <3 Siitä sitten arvuuttelemaan kumpi on kumpi!
Kevät on muutenkin jännää aikaa. Jalmineja ollaan saatu ainakin yksi lisää, mustavalkoinen neitokainen Hissulle Black Shepard'sin pentulaatikkoon ja ensi viikolla jännätään montako Nekaros -kenneliin syntyy. Tällä kertaa näyttää kantoaika menneen oppikirjan mukaan, joten ensiviikon h-hetkeen siis jännäämistä. Ultra ainakin näytti hyvältä, joten peukkuja sinne!
Kaksi viikkoa Vietnamissa oli oikein paikallaan ja otettiin kyllä koko reissusta ilo irti. Lähinnä tekemättä ei-kertakaikkiaan-niin-mitäänniä, fiilisteltiin aurinkoa, treenattiin aamulenkillä ja salilla tai jos ei huvittanut, niin vaihtarina aamu-unet, luettiin kirjoja, syötiin hyvin, rampattiin hieronnassa, skootteroitiin ympäri saarta, juotiin drinksuja öisellä biitsillä ja mitä näitä nyt on. Vaikka kahden viikon kohdalla sitä pääsi vasta vallan rytmiin, oli se silti kiva palata kotiin ja nähdä koiriakin pitkästä aikaa. Eikä siinä normiarjessakaan mitään vikaa :)
Paluusta alkaa kohta olla jo kuukauden päivät, joten ollaan päästy harrastustenkin makuun takaisin. Hupipupiini täräytti itselleen mm. SERT-A tilin täyteen tältä erää varsin näppärällä voittoradalla, joten seuraavan kerran sitten ensi tammikuussa saa ottaa vastaan rusenttia. Keskimmäinen agirata siis kyseessä, kerrankin jopa videotodisteet! Hyppäreillä haemme vielä asetuksia kohdilleen, mutta asia kerrallaan.
Eikä se elämä ollenkaan pelkkää aksaa, enimmäkseen ollaan koko porukalla fiilistelty lisääntyvää aurinkoa ja orastavaa kevättä. Näyttää koirille tälläinen viikonloppuarki kelpaavan, tässä menoa demonstroi lauman jatkeena Touho -veli ja Zippo:
Rakas viihde-eläimeni on päässyt kisakentille heilutteleman pieniä vikkeliä tassujaan, kun emme tämän hetkisessä elämäntilanteessa muuallekaan treenaamaan pääse. Eipähän siinä, hyviä treeniaiheita on yllinkyllin kisatilanteessakin! Erityisesti jatkamme rutiineihin panostamista ja sen oman kisakuplan työstämistä, vaikka taitopuolella lentävä karvamato kaipaisi kyllä paljon työtä kisakenttien ulkopuolella.
Varsin hyviä ja ehjiä ratoja olemme pikkukoiran urakoineet, yleensä siellä on vaan joku yksittäinen väärä putkenpää tai ylimääärinen este mukana. Sen verran hyvin sattui kuitenkin askelmerkit kohdilleen HSKH:n tammikisoissa, että Piipaa nappasi ensimmäisen nollansa kolmosista voitolla ja agilitysertillä 35 koirakon kisassa. Viikkoa myöhemmin myös yksi hyppärinolla pistettiin kisakirjaan. Aikamoista!
Sanoisin, että varsin mainiota meidän treenimäärään ja 10kk kisauran aloitukseen nähden. Minulla ei ole mitään treenipaikkaa hallikaudella, vaan koitan napsia tuurauksia ja päästä kimppisryhmämme vapaatreeneihin silloin kun satun Suomessa olemaan. Tammikuun treenit kaikkinensa voi laskea yhden käden sormilla, mutta yritetäänkin keskittyä siihen laatuun ja oikeiden asioiden tekemiseen paljon tekemisen sijasta. Aikaahan tämä ottaa, vaan luulen muutaman vuoden päästä Pipantin olevan aikamoisen rautainen pikkueläin :)
Piippasen eka hyppärinolla:
Koska sen kisatekeminen näytti varsin ehjältä, päätin heittää ilmon sisään myös Liedon EO-karsintoihin harjoitusmielessä - pitkää kisareissua ja enemmän hälinää. Luonnollisesti ilman rankingsijoitusta sieltä saa lähtöpaikan numero yksi, joten paalupaikkojen erikoisnainen pääsi taas omalle tontilleen :D Ainut huono puoli siinä oli kisojen aloitusajankohta klo 9, joten itseni tietäen parempi oli luunsa roudata vähän lähemmäs pelipaikkoja jo lauantaina.
Niimpä starttasimme Katjan & Elmon kanssa lauantai-iltana kohti Paraista ja sieltä vuokrattua AirBnb -omakotitaloa. Kämppä oli oikein toimiva omakotitalo kahdella makkarilla ja varsin hiljaisella alueella, joten hyvät yöunet oli taattu. Oli suorastaan ruhtinaalllisen ihanaa herätä klo 7 hyvien yöunien jälkeen ja siitä vaan keräillä itsensä kasaan kohti kisapaikkaa. Aikamoinen käytännön ero jo siihen, jos olisi viideltä herännyt kotoa ajelemaan.
Ja olipat hauskat eo-karsinnat! Minulla oli niin huippuhyvä fiilis mennä Pepin kanssa lähtöviivalle, että ihan hymyilytti. Radat oli tosi kivoja ja virtaavia, eikä siellä ollut mitään mitä ei olisi osattu - pikkuvirheitä tehtailimme joka radalla, jotka menee vaan kokemattomuutemme piikkiin. Taitoja se tulee tarvitsemaan vielä roppakaupalla lisää, että löytyy se varmuus meidän reseptiin: minä ohjaan linjat ja koira tekee esteet. Ja mikä tärkeintä, aktiivisesti vältän lipsumasta kontrolliagilityyn.
Eka rata kosahti huonoon ohjausvalintaan heti alussa: ei käänny sokkareilla tämä otus, vaan täräytti suoraan sukille ja sitten olikin jo myöhäistä tehdä mitään. Hyppäri oli meiltä jo varsin sulavaa menoa, mitä nyt meinasi Pepiltä muutama este jäädä välistä ja löytyi vähän ylimääräistäkin mukaan ja vika agirata alettiin päästä jo tunnelmaan. Pepiini kolautti ekaa rimaa ja näin jo itsekin miten se tuli ihan silmät lautasina, että "rima potkaisi!". Hämmennyksissään se tuli kakkosesta ohi, mutta sitten alettiin taas pääsemään kipityksen vauhtiin. Loppuradasta livahti hyllyksi, mutta hauskaa oli :)
Pipan hyppäri kokonaisena striimistä:
Saatiin reissulta juuri sitä mitä haettiinkin: kisarutiinien rakentamista karvamadolle. Ensi viikolla koirat aloittavat taas perinteisen helmikuun loman, kun kaksijalkaiset lähtevät palmun alle muutamaksi viikoksi. Sitä ennen päästään vielä kisaamaan ja treenaamaan, ni aika jees!
Tänä vuonna koko jouluhässäkkä tuli niin takavasemmalta, ettei oikein vieläkään ole ehtinyt tajuta huomenna jo olevan aatonaatto. Työkuviot ovat pitäneet aikamoisen vauhdikkaasti tällä kertaa reissun päällä, joten enimmäkseen sitä on vaan pakattu ja purettu matkalaukkua matkojen välissä. Se tietää myös koirailujen (ja muun elämän) osalta varsin vähätreenistä aikaa, kun vaikea se on ulkomailta käsin etäohjata. Vaan eipähän nuo otukset onneksi siitä pahastu, vaikka viettävätkin välillä täysiveristä kotikoiran elämää.
Pepiini on päässyt kirmailemaan ulkomaan elävien radoille muutamaan otteeseen ja aivan fantastisen hienoa jälkeä se kyllä tekee. Jotain pientä vielä mahtuu joka baanalle, mutta huikean hienoja juttuja se väläyttelee. Radaprofiilitkin olleet tosi kivoja, että ei käy ainakaan niitä syyttäminen tuloksettomuudesta :D Hienointa, että sen kontaktivirheetön putki kisoissa senkun jatkuu, eikä ole puomivirheitä ottanut kolmostenkaan haastavimmilla exiteillä treenin puutteesta huolimatta. Hyvä Pepi!
HEILU:n kisoista agirata päätyi Allun kameraan, kiitos paljon!
Sen lisäksi olemme treenaamaan ehtineet kokonaista muutaman kerran koko joulukuussa. Näistä kerran Jaakolla ja Maijulla. Ja hyvimpä tuo pikkukoira tempoo menemään. Erityisen paljon alkaa lämmittämään sen estehakuisuus, joka on hyvin paljon edistyneempää kuin isukillaan. Olenkin tässä jo pohtinut, että Java on opettanut minulle kaiken minkä tiedän aksasta ja Iona taas kertoo kaiken, minkä oon tehny väärin :D Sen kanssa ajoitusten pitää olla just eikä melkein, koska muuten menijomoiiiii. Mutta me tosiaan nautitaan matkasta, opetellaan kaikessa rauhassa ja ennenkaikkea pidetään hauskaa. Huvittaa vähän itseäkin katella noita treenifilmejä, kun ne on täynnä repeilyä ja naureskelua kuin ehkä niin vakavamielistä pohdintaa, että mitenkä niitä nollia tehhään.
Tässä mukana myös Pepin väliaikashow:
Tällä viikolla olin taas vaihteeksi alkuviikon Köpisessä. Nätti joulukaupunki Tivoleineen, btw. Tiistaina lento laskeutui 17:52, taksi oli kotipihassa 18:20, bongasin treenituurauksen FB:stä 18:25 ja sipaisin itseni Akatemialle 19:02. Näin siis suorastaan huikean prosentuaalinen kasvu joulukuun treenimäärään, kun pääsimme vielä Maijun treeneihin. Ja kyllähän tuo kannatti, olipa kiva rata, josta jäi taas itselle aika paljon linjausasiaa pohdittavaksi. Pepiini sai taas juosta ja sillon on pikkukoira onnellinen <3
Lokakuu onkin jo aikapäivää sitten paketoitu, mutta Tsekin turistiraportti se odottaa tekijäänsä! Tämä täytyy korjata pikimmiten.
Koska viime vuoden mm-kisat vietin streamin ääressä sairaalassa lääkehouruissa, tilanne tuli korjata ensi tilassa tämän vuoden suhteen. Niimpä Liberecin hotelli lähti varaukseen jo viime syksynä ja lennotkin tuli viimeisteltyä tammikuussa, jotta suurimmat muuttujat raivataan tieltä sitä odotellessa. Huvittavaa toki oli, että ehdin juuri aloittaa uudessa duunissa, kun ensi töikseen piti hollantilaispomolta pyydellä vapaita "koska agilityn MM-kisat".
Pepi ei tänä vuonna lähde mukaan ;)
Ampaisimme siispä Helin kanssa matkaan torstai-iltapäivänä kohti Prahaa ja sinne olin buukannut kyydin lentokentälle sujuvaa Liberecin siirtymää varten. Pääsimme varsin kivuttomasti torstai-illaksi vallan pelipaikoille, jotta perjantaina olimme sitten tuorein silmin aamuvarhaisella Suomen ekana starttaavaa medijoukkuetta kannustamassa. Tosin taksin saaminen ottikin yllättävän haastavaa ja saimme kuskiksi jonkun paikallisen Mäkisen, joka veti nilkka suorana hallille, vaikkei me sanottu yhtään mitään aikataulusta. Siinä meinasi matkalla kolarikin olla aika close call, mutta hengissä selvittiin kaikki!
Spektaakkelimainen kisakooste videona:
Ehdottomasti kannatti lähteä, otimme reissun aikalailla löysin lahkein rennosti huumorilla ja muistettiin pitää nesteytyksestä ja ruokailusta hyvä huoli. Kyllähän se katsomon tunnelmastakin huomasi, että saa "keittolounaat" sinä missä muutkin ruuat roudata omalla jakkaralle asti. Voi olla, että kisaturisteilla tulee aikamoisen kova paluu arkeen kahden seuraavan vuoden kanssa, kun kisat Ruotsissa ja Suomessa - ei ole enää puolen litran bisse 1,5e ja kaikki on ainakin aivan totaalisen kiellettyä, koska säännöt. Tosin myönnettäköön, että todennäköisesti suomalaisella stadikalla ei jää invavessan kahva käteen sisäpuolella, että puolensa ja puolensa! Voi olla, ettei välttämättä Ruotsin kisoja tule lähdettyä paikan päälle katsomaan, vaan ehkäpä suuntaa sen sijaan Norwegian Openiin tai ISAC:iin kisaamaan?
Perjantaiaaamusta sunnuntai-iltaan oltiinkin hyvin tiiviisti sitten Home Credit Arenalla huippuaksan parissa. Välillä kipaistiin päiväkävelyhengessä hakemaan vähän evästä Kaufmanista, mutta aikalailla muuten oli joko hanuri penkissä yleisön puolella tai yleistä haahuilua taukojen aikana. Aika hullua kyllä miten se aikakin lentää nopeaan ihan vaan aksaa kattoessa! Yllättävän vähän siellä oli shoppailtavaa, mutta Zero DC:t löytyi Javalle & Natille oikein kilpailukykyiseen hintaan, juoksuhihnaa ja vähän leluja. Jäipä rahaa enemmän virvokkeisiin? :D
Itse kisasuoritusten osalta hämmentävin havainto oli tason kirjavuus. Minusta on todella eriskummallista, että kaikista pikkumaista maailman ympäri lähetetään joukkue ilmeisesti sitä kuuluisaa "kokemusta hakemaan", kun koirien ja ohjaajien taidot on välistä vähän hasardikin yhdistelmä. Eipähän siinä mitään, jos jossain on siihen rahaa, kun ei nyt ihan edullisimmasta päästä Euroopassa kisaaminen. Olihan nuo Ukrainan beagletkin vallan suloinen esitys, vaikkei hekään nyt varmaan ihan voittamaan olleet lähteneet. Tai mistä sitä tietää :D Etelä-Amerikasta oli myös makseissa labbis, joka taisi tehdä useamman puhtaan radankin ja hänkin sai kyllä isot aplodit yleisöltä, vaikkei aikaan riittäisikäään. Iloisella fiiliksellä kisaavia oli mukava katsella, toisin kuin niitä pipo tiukalla pinkojia, joiden maailma kaatuu johonkin pikkumokaan - molempaa kastia kun näytti mahtuvan menestysspektrumin molempiin päihin.
Yllättävän palljon huonosti liikkuvia koiria, joiden ohjaajien mielestä siinä ei ollut ilmeisesti mitään outoa. Teki ihan pahaa katsoa joitakin koirakoita lähinnä mielessä vaan kysymys "miksi", kun selkeästi koiralle liikkuminen tai hyppääminen vaikeaa ja ohjaaja senkun vaan jatkaa, kun niin ollaan mm-kisoissa. Myös rakenteellisesti huonoa ja tehotonta liikettä + hyppytekniikkaa näkyi. Luultavasti näiden teemojen käytäntö ko. maissa vielä täysin lastenkengissä, eikä välttämättä koiran huoltokaan ihan yhtä massiivisissa mittaluokissa kuin täällä.
Mutta vaikka monet koirat on hyvin huollettuja ja treenattuja, niin kylläpä vaan oli kylmää kyytiä kärjen osalta! Suorastaan silmiä avaava kokemus nähdä taitavia koiria, jotka uskaltaa liikkua ja tehdä ratkaisuja ilman tarvetta tuijottaa kipparia. Ja nämä saksalaisten "hand" pelastukset siivekkeen takaa, wau! Siinä on kyllä huikea määrä taitoa takana, kun koira luopuu estefokuksesta, kun rima on suurinpiirtein nenän edessä. Facebookissa tuli muuten vastaan muistaakseni Carlo Magnolin tekemä pikatilastointi viimeisten neljän MM-kisojen mitalisaaliista ja eipä tuo kärki lienee kenellekään yllätys.
1. Germany 8-1-2
2. Czech Republic 5-2-0
3. France 2-2-4
4. Slovenia 2-2-3
5. Italy 2-0-1
6. Austria 1-2-0
7. U.K. And Slovakia 1-1-0
9. USA and Russia 1-0-1
11. Poland 1-0-0
12. Switzerland 0-3-2
13. Sweden 0-3-1
14. Finland 0-1-2
15. Belgium and Estonia 0-1-1
17. Spain, Argentina and Hungary 0-1-0
20. Lithuania and Brasil 0-0-2
22. Norway 0-0-1
Muutamia hajatelmia: Puolalaiset nosti profiiliaan kyllä isosti näissä kisoissa, UK:ssa näyttää olevan tulossa todella makeita minicockereita, saksalaiset juoksee käsittämättömän lujaa taitavien koiriensa kanssa. Slovenian show on yhä Silvian varassa, ranskalaisten oma shelttituotanto on varsin näpsäkkää brittimallia. Terezan ylivoima on kyllä upeaa katsottavaa, kun tekemisessä ei ole mitään erikoista - se on vaan hemmetin tehokasta ja taitavaa. Niin ja ne kontaktit. Olipa erinomaiset rataprofiilit, joissa hyvät pysärit oli aikalailla yhtä hyvät kuin hyvät juoksarit. Toki muutamissa profiileissa juoksarit antoi mukavasti etumatkaa, mutta niillä tuurijuoksareilla ei kuitenkaan ratkottu mitaleja.
Kuvailin omaksi riemukseni vähän referenssimatskua maailmalta, joten kisakoosteita tulossa myöhemmin :)
Niin kummallinen ajatus kun se onkin, talossamme asuu tätä nykyä kaksi virallisesti veteraani-ikäistä Javankin siirryttyä pappakerhoon elokuussa. Onneksi hän ei itse osaa tulkita kalenteria sillä tarkkuudella, että tietäisi veteraanistatuksista tai 8-vee synttäreistä: ei se päällepäin näy, että ikää on enemmän kuin monesti järkeä :D
Tämän rajapyykin myötä myös koen, että minulle tulee suurempi vastuu herraskoiran terveistä eläkevuosista. Niin hupaisaa kuin agility tuon kanssa onkin, laji on kuluttava ja fyysisesti vaativa. Toki moniin turvallisuusaspekteihin vaikuttaa esteopetus ja turvallisten linjojen valinta, mutta vaikea on pilkkutukalle opettaa, että ei aina tarvii mennä niin täysiä ja voitaisko vaikka ottaa iisisti. Tästä esimerkkinä etujalkojen parit varpaat sillä on ottaneet ajat sitten sen verran osumaa, että ovat vähän jäykät, muttei onneksi vaivaa koiraa itsessään mitenkään.
Se on nykyään agilityn osa-aikaeläkeläinen. Jätin hallikaudelta sen treenipaikan pois ja tulemme harvakseltaan kisaamaan. Mitään tavoitteita ei sillä enää ole, vaan pidämme pelkästään kivaa yhdessä - ihan niinkuin aiemminkin. Minulle tässäkin lajissa tulee koira ensin ja vaikka kuinka se vetää yhä kärkiaikoja ja on terve kuin pukki, mikään saavutus ei ole tervettä kotikoiran arkea tärkeämpää. Niin paljon kuin agilitystä tykkäänkin, rakastan koiriani enemmän perheenjäseninä. Koitetaan siispä pitää Herra Jalmari terveiden kirjossa jatkossakin :)
Milliäkään ei anneta tasoitusta!
Alkusyksy on ollut muutenkin varsin kiireistä, kun kalenterista on lohkaistu aikaa mm. ruuvien poistolle jalasta, reissuille, juhlille, kavereille, koulutuksille, työmatkoille. Sen päälle vielä vaihdoin duunipaikkaa elokuun lopulla uusiin haasteisiin, joten kalenteri on ollut ihan riittävän täynnä (puhumattakaan pidemmästä työmatkasta). Ruuvioperaation jälkeen jalka on ollut vähän hassu, sellain voimaton ja väsyy aika nopeasti. Juoksen tosi hassusti taas, mutta ehkä se tarvitsee vielä aikaa.
Tässäpä setäkoiran treenit tältä viikolta, on se vaan niin muru <3
Minähän olin kalenteriin merkannut semikotikisoina Agirotu 2017 -geimit, kun sattuivat juhlallisesti olemaan Mikkelissä ja kivenheiton päässä porukoilta. Ja pikkasen reippaamman kivenheiton päästä mökiltäkin. Viime vuonna koitin innostaa noita Javan lapsukaisia ALO MEDI -joukkuekisaan mukaan, mutta silloin en saanut riittävää määrää koiria kasaan. Vuoden aikana kuitenkin useampi aloitteli kisaamista, ml. Iona ja velipoika Touho, joten tadaaaaa, sain sitten innostettua Minnan ja Katjan messiin, joten meillä oli KIL MEDI Jalminit kasassa!
Haasteeksi meinasi muodostua kaverin polttarit, jotka sattui sitten juuri samalle viikonlopulle ja kaksipäiväisenä. Harmillisesti en siispä päässyt kisaamaan lauantaita Javalla, mutta sentään sain itseni kikkailtua sunnuntaiksi paikalle. Olin tehokkaana lauantaiaamuna polttaroimassa Helsingissä, jonka jälkeen tulin hakemaan koirat matkalla Vääksyn mökille jatkamaan ja sieltä sitten ennen puoltayötä olin Mikkelissä.
Iona oli ilmoitettu Open Classiin, mutta pikkukoira ei ole ollut nyt ihan kunnossa. Minä itse epäilen olkapään ligamenttivenähdystä kaatumisesta ja sen elämäntyylillä rauhassaoleminen on ihan puhdas mahdottomuus. Edes kotona. Sitä on käytetty ortopedillä, joka ei löytänyt mitään vikaa ja vielä Agirodun alla fyssarilla, jossa ei myöskään mitään kummempia löydöksiä - paitsi sitkeä kauttaaltaan ja etuosassa avattavaa. Kuitenkaan ei mihinkään reagoinut ja fyssarin mielestä voi kokeilla aksaa, vaikka ei tietenkään sitä voi suositella. Tämän jälkeen saa lomailla ja jumppailla lisää. Niimpä hyllyttelimme Open Classin ja kipitimme pois radalta, kun siitä vaan puuttuu kaikki Ionalle tyypillinen draivi ja vauhti. Joukkueeseen vaihdoin varamies-Uunon töihin, joten onneksi joukkue pääsi silti starttaamaan, kun Minnakin tuli paikan päälle ihan vaan joukkuestarttia varten.
Päivä olikin tosi upea koko ajan, joten yhtään ei haitannut ilmestyä paikan päälle aamupäivästä ja olikohan kuuden maissa, kun päästiin teltan purkuun. Camp Jalmini palveli vallan mainiosti niin nelijalkaisia kuin kaksijalkaisiakin tankkauksessa ja koipien leputtelussa. Kiitos äidille eväistä! Muutenkin fasiliteetit oli tuolla kyllä ihan huikeat: hyvin tilaa päiväteltoille lähellä kenttiä, erittäin hyvä ruohopohja, palvelut vieressä, paljon parkkipaikkoja ja vieläpä erinomaiset verkkausmaastot.
Rata oli varsin sopiva joukkuerata, jossa pärjäsi kaiken tasoluokan koirilla ihan vaan perusohjauksilla. Myös kaikki kikkailu ja ansaesteet sieltä puuttuivat, joten koirat sai edetä varsin itsenäisesti. Näytti myös sopivan meidän joukkueelle, kun koostumuksessa Uuno-Touho-Elmo-Java vedettiin sitten varsin näppärä yhteistulos 5vp sen verran tyylikkäällä ajalla, että joukkueemme nappasi voiton medikisaavissa! Niiin hienoa, oon vaan niin ylpee näistä leideistä (ja koirapojista) <3
Tällä joukkuuella oli aivan huippua kisata, saati nyt vielä bonarina sitten voittaa :) Javalla on viisi virallisissa startannutta, joten määrä on pieni joukkueen kasaamiseen, mutta sitäkin timanttisempi ja vaikka Iona joutui nyt ihan viime metreillä omasta paikastaan luopumaan, niin onneksi meillä oli varamies-Uuno rosterissa. Ja jotenkin ympyrä ehkä sulkeutuu nyt, kun Java itse aloitteli kisataivaltaan vuosia sitten Lappeenrannan Agirodussa aloittelevien joukkueessa ja onkin niistä koirista enää ainut agilityn parissa. Ja yhäkin näköjään tassu nousee 3. parhaaseen tulokseen kaikista joukkuekisassa startanneista.
Tänä vuonna päätin tulosten ihmettelyn sijaan keskittyä oikeiden asioiden tekemiseen, jotta omassa agilityssä pääsee sille seuraavalle tasolle. Fiilis näin isojen kisojen jälkeen on aivan loistava ja toivonkin, että varsinaiset tulokset näkyvät sitten tämän myötä myöhemmin. Tulosorientoitumisen poistuminen ei tietenkään tarkoita sitä, että lähdetään vaan takki auki piknikille, vaan päinvastoin: mennään tekemään sitä omaa & koiran maksimia, otetaan riskejä ja tehdään tietoisia valintoja ratasuunnitelmassa ennen sinne menoa.
Kuva: Henri Luomala
Mulla on ollut suuri onni saada harrastaa noin huikeiden koirien kanssa kuin Java ja Iona. Ne on kiihkeitä, nopeita ja rakastaa tehdä töitä. Sen myötä niiden potentiaali ja mahdollisuudet on jossain ihan muussa, kuin "ihan kivassa". Minua ei motivoi enää tässä vaiheessa nollien tekeminen (paitsi silloin, kuin tarvitaan karsintanollia kisoihin tai isoissa finaaleissa), vaan kehittyminen. Pikkukivoilla varmistelunollilla käsijarru päällä kun se kärki karkaa ja esim. maajoukkukarsinnoissa voipi jäädä ihan ilman pisteitä kokonaan. Ja sekös se harmittaisi, että tekee omasta mielestään hyvän vedon ja se on valovuoden päässä sieltä, missä sen pitäisi olla.
Kuva: Henri Luomala
Tänä vuonna minulla ei ollut minkäänlaisia ambitioita pm-joukkuueseen, koska yhäkin meidän kaudesta puuttuu puolet ja kumpikaan ei ole mitenkään tikissä. Viime vuosi oli aivan upea kokemus, mutta se vahvisti minun käsitystäni siitä, että puolikuntoisena (tai yksijalkaisena) sinne en halua lähteä, koska reissu vaatii paljon aikaa ja rahaa ja panostusta ja tänä vuonna elokuussa tulossa niin paljon muuta, että mieluusti paikan suomme sitä enemmän haluaville. Toki, jos olisi napakymppi räpsähtänyt, niin olisihan me innolla lähdetty - silloin oltaisiin jo oltu askelta pidemmällä, mitä kuvittelin :)
Kuva: Henri Luomala
Agendallamme oli siis testata koiran taitoja, minun taitoja ja kykyä tehdä strategisia ratkaisuja ohjausvalinnoissa: nopeus vs. riski. Koska lauantain agirata oli aikamoisen kinkkinen, päätin hyppäriltä lähteä tekemään varmistelunollaa, jotta saisi kipittää kaikki viisi rataa. Normaalisti en todellakaan ohjaisi koiraa noin paljon edestä ja loppuradasta tulikin aikamoinen räpellys, kun olin aivan totaalisen myöhässä ohjaussuunnitelmasta, mutta tästäkin huolimatta nollalla maaliin ja se riitti jatkopaikkaan. Niimpä päästiin agiradalle aivan all-in, suunnitelmana ottaa ne riskit ja katsoa mitkä kannatti. Me ei ole ehkä tehty koskaan noin mageeta rataa ja vaikka se kosahti viimeiseen riskiin ja putkeen, kun valssi ajautui väärään paikkaan, oon niin tyytyväinen meidän menoon! Tälläsillä radoilla mä haluan siellä joukkueessa olla ja tälläistä aksaa tehdä. Jos olisin tarvinnut nollaa, niin olisin pyörittänyt pidemmän kautta. Treenaamme enemmän siispä haltuunottoja, jotta niihin voi luottaa jatkossakin! Mikään kun ei oo parempi treenimotivaattori, kun pikkumogat.
Video tallennettu Koirakuvien & Sagin livestreamin tallenteesta
Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen peruutin hotellin ja köröttelin takaisin kotiin yöksi nukkumaan. Sunnuntaiaamuna ampaisimme takaisin täynnä tarmoa Turkuun, jossa päivän kaksi ekaa rataa lipesi hyllyksi ennen puoltaväliä: ensin Javalle yksi ylimääräinen hyppy ja sitten yksi liian vähän. No eipä huolta, treenilistalle vaan muistaa ne kunnon haltuunotot ja reippaammat liikkellelähdöt. Finaaliin oli helppo lähteä hyvällä fiiliksellä ja kipitettiinkin varsin kelpo finaalirata, joka olisi ajan puolesta ollut viiden sakissa siitäkin huolimatta, että viimeisen putken sain käydä saattelemassa. Ihan ei tassu osunut kontaktille, vaikka yritystä oli, mutta sekään ei harmita tippaakaan. Tehtiin hyvää, keskittynyttä aksaa täysillä ja meillä oli vaan niin parasta!
Video tallennettu Koirakuvien livestreamin talleenteesta
Nämä oli meille neljännet karsinnat ja ehkä parhaat kaikista. Oma fiilis ennen rataa oli vaan hirveä hinku päästä tekemään ja kokeilemaan ja ennen kaikkea tekemään säästelemättä tai jarruttelematta. Mua hymyilytti ennen starttia ja hyllyjenkin jälkeen. Javaa naurattaa aina ja toki liitosturkis sai jokaisen startin jälkeen paljon nameja. Tällä samalla mielentilalla haluan jatkossakin näitä isojakin kisoja kisata. Tehdään tosissaan, muttei liian vakavasti. Mitkään tulokset tai tuloksettomuus eivät määrittele meitä. Minulle tuo harmaa räkäposkitukkaeläin on vaan niin parasta, enkä tiedä pääseekö se enää karsintojen lähtöviivalle - tehtiin ainakin näistä niin hyvät geimit, että hampaankoloon jäi vain treenimotivaatiota ja kiitollisuus siitä, että päästiin ainakin tämän kerran vielä mukaan.
Javan kisabiisi jo vuodesta 2013:
"mun todellisuus on erilainen kun sulla
mun kanssa samaan kuplaan on perin vaikee sun tulla
tätä saunaseuraa sä voit kaukaa seuraa
näihin leikkeihin pidetään tarkkaa seulaa
mä kävelin sisään esittämättä mitään
en selittämällä vaan kehittämällä lisää"
Pakkasimme Pasentin kattoa myöten Helin kanssa kaikella tarpeellisella, jotta roadtrip kaakkois-Suomeen voi alkaa ainakin hyvin valmistautuneena lauantaiaamusta. Hyvin sitä herää viikonloppurientoihin kukonlaulun aikaan, jännä juttu! Perille päästyä mun minitelttakin pääsi vihdoin kunnon käyttöön, kun levittelimme tukikohtamme jäähalliin. Ja se sai jo niin paljon ihmettelyjä ja ihasteluja, että miltei olisin voinut alkaa järjestää jo avoimia näyttöjä miniteltan hienouksista :D Tuollainen 1,5x1,5m maja on aivan perfekto parille koiralle ja ihmisille kamoineen, eikä tarvitse mitään olohuoneenkokoista mökkiä viritellä itsekseenkään. Kaikenkaikkiaan Lappeenrannan puitteet olivat aivan loistavat ja seurakin mitä mainiointa!
Pepi halusi varmistua mukaan pääsystä pakkausvaiheessa
Tuloksellisesti joukkueradalla tein harmillisen ohjausvirheen loppuradasta, joten hyllyksi livahti viime metreillä ja yksilölakarsinnassa Java taas sipaisi selän takaa ekstraesteen. Muuten tekeminen oli kyl vallankin loistavaa ja sellaista se on tuollaisissa nopeuksissa, että sattuu ja tapahtuu. Kisapuiston ulkopuolella otettiinkin viikonlopusta koko ilo irti kuuntelemalla vähän Kaija Koota ja Eppuja Lappeenrannan yössä, syömällä suorastaan erinomaisesti Kitchenissä esinisimpukoita & burgeria ja luonnollisesti muutama lasillinen skumppaa. Niin ja allasosastollekin ehdittiin ihan ensitöikseen.
Java on saanut useasti hämmästelyitä, että meneekö se ihan oikeesti vapaaehtoisesti itse kasteltavaksi. Menee :D
No onko meillä vähän kivaa!
Pätevät hotelliasukit
Saattoi tulla just uudelleen nälkä!
Iltalenkki
Hirvee ruuhka oli ravintolassa :D
Terassilta löytyi innokas ystävä
Pepin mielestä viidakossa kaikki hyvin!
Punaista mattoa, tietenkin
"Aikuiset eivät saa painaa nappia lasten läsnäollessa"
Pepiini joutui lähtemään mukaan turistihommiin, koska Kaius oli reissussa myös omalla tahollaan viikonlopun (ja Nippe olikin jo valmiiksi Mikkelissä hoidossa, niin seniori ei ollut nyt liikkuva osa ollenkaan), vaan hienostippa pikkukoiralta sujui kisamenon ihmettely. Ehkä ensi vuonna tositoimiin? Kiva oli huomata, että sekin rauhoittui samantien kevythäkkiin pötköttelemään, vaikka pitkät päivät oli kisapaikalla molempina päivinä tiedossa. Hotellissakin ensikertalaiselta meni vallan mainiosti - ainut miinuspiste tuli minun aamukahvidonitsin varastamisesta sillä välin, kun satuin kääntämään selän. Jäljellä oli vain asiasta mitään tietämättömän näköinen koira ja sokeria lakanalla.
Chillax!
Niin tytär...
... kuin isukki <3
Paluumatkalla pysähdyimme vielä kulinaristireissulla Haminassa, koska ei kai sitä kukaan nälkäisenä jaksa matkustaa. Mon Ami tarjoili listallaan valkosipulietanoita, joten paikka oli sillä taputeltu! Vaikka kotimatkan mitasta ja säästä johtuen emme finaaleja jääneetkään paikan päälle enää katsomaan, taisin olla kotona vasta joskus kasilta sunnuntai-iltana. Ei tarvinnut unta kovin pitkään huudella, senkun koirille ruokaa naaman eteen, suihku ja oma pää tyynyyn.
Niin ja se voitto. Sama se mitä sitä voittaa, kunhan voittaa. Agilitysherpani tienasi minulle Agilityliiton ja Nutrolinin #enemmänagielämää -kuvakisan voiton ja nökkösille pullon Nutrolin Sporttia :D Tämä olkoon myös hatunnosto kaikille taustajoukoille, jotka kisoissa ovat jeesaamassa. Helpottaa aika jäätävästi olennaiseen keskittymistä, jos on joku kenelle voi tuupata koiran käteen rataantutustumiseen tai muistuttaa, että pitäskö täs ottaa vähän jotain välipalaa. Tämä ketyhän on liikenteessä aina täyteen lastatun kylmäkassin kanssa, joten nälkä ei tule edes takavasemmalta! Minä olen ainakin ihan todella kiitollinen, jos joku aina lähtee seuraksi ja pieneksi avuksi, kiitos <3
