 |
| Pepiinin liito-oravashöy Myyrmäessä Kuva: TSK Photo |
Ensimmäinen haaste oli oma olo. Aikamoinen väsymys on ollut vieraana muutaman viikkoa ja siihen päälle vielä hektinen elämä, jossa ei kunnolla pääse nukkumaan. Perjantaina sinkaistiin töiden päätteeksi vielä kyläreissulle ja vähän huonosti nukuttu yö takana plus ajomatka Fiskarsista asti näytti väsyttävän entisestään. En ole koskaan nukkunut varmaan tuntia autossa kisapäivän aikana. Päivä oli myös todella pitkä aikataulun takia - käytännössä kisamatkaan meni 13-21:30, vaikkei Porvoota pidemmällä. Tähän päälle vielä helleolosuhteet hiekkakentällä, ni johan on hyvä soppa. No, päätin kuitenkin mennä paikanpäälle ja tehdä sen minkä voi, koska stressaavien tilanteiden treeniä vaan tarvitsee.
Et usko? Katsoppa tämä. Tutkimukset osoittaa, että paras mahdollinen suoritus vaativissa olosuhteissa edellyttää harjoittelua mekaniikan sijaan keskittymällä vain olennaiseen, jolloin alitajuntaisesti mekaniikka toistaa oikeat asiat ja sen lisäksi silloin tällöin pitää harjoitteluun lisätä stressitekijää, jotta harjaannuttaa keskittymistä ääriolosuhteissa. Myös niitä ankkureita pitäisi harjotella tuottamalla lämmittelyrutiineja.
 |
| Kuva: TSK Photo |
Radat olivat oikein kivat, vaikkakin haastavat tuollaiselle irtoavalle villapyllylle, jonka vauhti ei ole sidottu ohjaajan kykyyn juosta. Sen taitotaso ei ole ihan vielä lähelläkään sitä, jota tarvitsisi koko potentiaalin hyödyntämiseen, mutta tässä on aina muistutettava itselleen, että jokainen kulkee omaa polkua. Ja tällä hetkellä meidän harjoittelumäärät on aivan naurettavan vähäiset. Olen suorastaan onnesta soikea, että pikkukoiralla on joka viikko ohjatut treenit elo-syyskuussa ensimmäistä kertaa sitten aksatreenit aloitettua vuoden ikäisenä pari vuotta sitten :D
Yksi päivän harjoitus oli olla tietoinen omista ajatuksista ja niiden työstämisestä tuollaisessa tilanteessa, kun maito on jo vähän maassa ennen lähtöä. Olin jopa yllättynyt miten paljon sitä lähtee kyseenalaistamaan itseään rataantutustumisessa, kun vieressä kovaan ääneen keskustellaan miten ko. ohjaus on ihan mahdoton tai ei tunnu ollenkaan hyvältä tai ole mitään järkeä. Tai rataantutustumisessa on runsaasti tilaa, kun kaikki muut menee samaa polkua. Se, että tämän tiedostaa on ensimmäinen askel siihen, että muistuttaa itselleen minkä takia on radalle lähdössä: kelpaako hidas pakkonolla vai tehdäänkö maksimisuoritusta vai harjoitellaanko jotain uutta. Pystyy sanomaan itselleen, et kyllä, näin teen, koska tätä haluan harjoitella, kävi miten kävi. Saa myös tulla virhe, koska niiden pelko ei estä kokeilemasta.
 |
| Kuva: TSK Photo |
Nollakeskeisyys määrittelee muutenkin aika pitkälle suomalaista agilityä ja siitä tekisi ihan hyvää päästä eroon, jotta uskalletaan siirtyä sinne epämukavuusalueen puolelle rutiininomaisemmin. Juttelimme tästä pitkät tovit Elina Jänesniemen kanssa keväällä ja tulipa vaan mahtava fiilis jatkaa omalla polulla, kun siellä oli ihan samansuuntaiset ajatukset. Nollat tulee kyllä, kun asioita tehdään oikein. Hänen mielestään on turha voivotella vitosia tai hyllyjä, jos ei päässyt johonkin arvokisoihin, voittoihin tai finaaliin - ei sinne olisikaan silloin ansainnut paikkaansa, vaan pitää harjoitella lisää ja tulla taitavampana takaisin.
En yhtään epäile ettenkö olisi saanut Ionasta koulutettua ohjaajassa kiinni olevaa kiltimpää agilitykoiraa, joka kyllä menee ihan just sinne minne kippari määrää ja nollia pukkaa. Olen kuitenkin elämässäni jo niin paljon patsastellut podiumeilla, ettei siinä ole enää mitään vetovoimaa. Ennemmin haluan tehdä uutta ja rohkeampaa, onnistua wow -fiiliksien luomisessa itselle. Ja niitä riittää hyllyradoissakin (tehtiin mm. niin hieno sylkkäri kovasta vauhdista, että sillä jaksaa ensi vuoteen vähintään :D). Ja näin treenaa myös keski-Eurooppa, myös MM-kisoisssa. Olipa niin ihokarvoja nostattava Silaksen finaalirata, jossa hän veti ihan täysillä riskillä tavoitteena tehdä vaan maksimisuoritus ja vaikka putkivirhe tulikin, ei siellä tiputettu hanskoja tai jossiteltu. Ei lähdetty siellä hakemaan mitään kymppisijaa varmistelunollalla (tai edes kakkossijaa), vaan kaikki tai ei mitään. Tykkään!
Tulee hurjan hyvä fiilis, kun joku koulutettava uskaltaa kisoissa ottaa askeleen epämukavuusalueen puolelle ja kokeilla jotain. Kun siinä onnistuu, fiilis on aivan mahtava ja jos ei onnistu, tietää vaan treenata lisää. Kehitys lähtee kuitenkin itsestä ja niistä pienistä askelista sitä kohti. Siitä pitäisi aksassa ollakin kyse, ei niistä nollista tai palkinnoista. Niitä kyllä riittää varmasti kaikille! Haastan kaikki kokeilemaan edes kerran kisoihin starttaamista siitä näkökulmasta, että unohdetaan ne nollat, vaan mennään sinne radalle tekemään 1-2 asiaa oikein ja huolellisesti. Miltä tuntuu radan jälkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)