And then we fly

Huikeat maajoukkuekarsinnat takana ja fiilis niin nousujohteinen, että ei voi olla kuin tyytyväinen! Maajoukkuepaikkaa meille ei tipahtanut (eikä olisi kyllä pitänytkään :D), mutta sitäkin enemmän motivaatiota ensi kauteen jatkaa treenaamista valitsemallamme tiellä. Vuoden takaisesta ollaan kehitytty ihan huikeasti ja kun minä & koira aletaan saamaan noita meidän huippuratoja maaliin nollana, niin johan alkaa iso kynä kirjoittaa. Koirassa on huikea potentiaali vetää oikeesti kärkivauhtia, kun vuosi sitten luulin 30 pisteen radan alkavan olla maksimi - nyt me oltais nykäisty se 30 pistettä jopa parin sekunnin flaikkaamisella.  

Jännitysmomentteja

Ylipäätään meidän osallistuminen koko kinkereihin oli vielä kysymysmerkki viikkoa ennen h-hetkeä. Piti jännittää tulehtuuko koiranpuremat ja liikkuuko koira normaalisti. Puolikuntoisella koiralla kun en missään nimessä kekkereihin lähtisi kuitenkaan, joten edelliseen päivään asti tilannetta seurattiin hyvinkin tiukalla seulalla.

Juhannuksena olimme kaverien mökillä, jossa heti torstaina aussiuros isotteli autosta kamoja purkaessa Javalle siihen malliin, että sen hampaat kolahtivat minun reiteen. Lauantaina hampaat oli sitten Javan reidessä, kun Jalmari livahti ruokapöydän alle minun hakiessa lautasta ja sehän ei sitten sopinut toiselle ollenkaan, vaan kävi sitten kiinni. Normaalisti olen kovinkin tarkka tuosta, että toisilleen vieraammat koirat pitää olla poissa kaikenmaailman grilliherkkujen läheltä (ja tästä olinkin jo sanonut, että jospa koirat olisi kiinni tai sisällä syömisen ajan) ja muutenkin ahtaista paikoista, koska se jos mikä kuumentaa tunteita resurssivahdeilta, mutta olin juuri tullut juhannuskisoista iltamyöhään takaisin mökille ja viemässä koiria sisätiloihin ruokailun ajaksi ja grillaaja tarvitsi kipeästi lautasta, jota lähdin hakemaan. Ei olisi pitänyt :( 

Juhannuskisoista yksi hyppärinolla, joka sekin oli kyllä niin huono rata. Nelosputkessa koira meni nurin ja katsoin heti, että nyttei kyllä liiku ollenkaan omassa rytmissä. Pohdin, että pitäisikö keskeyttää, kun mentiin seuraavia hyppyjä, mutta sitten se alkoi taas puolessa välissä rataa päästä vauhtiin. Tästäkin huolimatta nollalla kolmossijan arvoisesti maaliin. Agiradoilla maltti oli taas niin hukassa, että päätti loikkia puomin kontaktin pysärikäskystä huolimatta - onneksi jälkimmäisellä sain tarjota sylikyydin tästä hyvästä. Muuten hyviä treeniratoja, kun sitä sinne lähdettiin muun treeniin puutteessa tekemään enivei.

Jos ei tässä vielä kaikki, niin sen lisäksi otus oli vetänyt vielä naamalleen puomilta tehistreeneissä. Enemmän oli taas vauhtia kuin järkeä, joten tuli sitten alas puomin tasaiselta osalta. Onneksi sai jalat alle, ettei ihan naamalleen, mutta kyllähän siinä oli kärsä ja naama täynnä hiekkaa ja sen lisäksi vielä kuono auki. Laskettiin onko kaikki hampaat tallessa ja mikä koiran boogie, mutta sitä näytti enemmän ärsyttävän vaan hiekka nenässä ja harjoituksen keskeyttäminen. Onni on, että käsissäni ei ole pehmeää shelttiä, koska tämä kaikki viikon sisään saattaisi jonkun psyykettä jo ravistella. 

Viikon jälkeen

Lauantai

Tähän kaikkeen nähden oli jopa huikaisevaa, että klo 5:25 lähdimme lauantaiaamulla Mikkelistä kohti Jyväskylää kahteen pekkaan. Oma asenne ratoihin oli selkeä alusta alkaen: se on kaikki tai ei mitään, täysiä, nopeimpia linjoja miettien, koska hitailla nollilla näissä geimeissä ei tee mitään. Minusta olisi väärin alkaa jotain pikkupisteiden vääntönollia tai pelasteluja tekemään, jollei ihan pakko ole, jos tavoite ja potentiaali on mielummin siellä toisessa pääässä. Tavoitteena ei siis näissä geimeissä ole sijoitus, vaan maajoukkuepaikka.

Tiesin vieväni näihinkin geimeihin koiran, joka on kevätkaudella tiputellut sen yhden riman per kisa aivan liian usein, eikä asiaa ehditty korjata kouluttajien kanssa yrityksestä huolimatta. Treeneissä niitä ei saada alas edes yrittämällä, mutta kisoissa se hipaisee takatassuilla sen YHDEN riman per startti: kymmenkunta nollavoittoa tai sijoitusta, sm-karsinta jne. joten en ehkä kuvitellutkaan ongelman maagisesti vaan poistuneen. SILTI harmistus oli ekalla radalla aikamoinen, kun 8 rima kopsahti alas ja sen jälkeen oma pakka hajosi aikalailla. 

Harvemmin olen ihan noin avoimesti pettynyt, kuin tämän radan jälkeen, mutta sen jälkeen oli hyvä aloittaa nollaus ja paketin kasaaminen päivän toiseen starttiin tyhjältä pöydältä. Se onnistui ilmeisen hyvin, kun jännitysmomenteista huolimatta se kipparoitiin nollana maaliin ja samalla pääsylippu kouraan sunnuntaille. Vähän meinasi jännätä, kun koira sitten kaatui pituuden kepin kanssa puolessa välissä rataa (perussettiä taas :D) ja keinu + puomi piti käskyttää todella vahvasti ja tarkasti, jotta sieltä ei ainakaan tulisi loikittua, mutta kympin sakkiin riitti tämäkin nollatulos. Kiitos Eerikalle ja Allulle näistä videoista, ihan kullanarvoista <3

Koska minulla ei ollut majoitusta buukattuna, niin piti alkaa selvittelemään näitäkin vaihtoehtoja (sunnuntain lämpimän sään takia en viitsinyt tehdä Mikkelin lenkkiä tässä vaiheessa, kun leidit olisivat joutuneet sitten napottamaan autossa koko pitkän sunnuntain vs. nyt saivat mm. mökkeillä viikonlopppuna). Päädyimme Nalperon kanssa hyvinkin nostalgiseen Kesähotelli Rentukkaan, kun hotelleissa oli jäljellä enää meluisia ja ilmastoimattomia koirahuoneita. Vaihtoehto oli kuitenkin oikeinkin hyvä, koska meille riitti puhtaat lakanat, suihku ja aamupala rauhallisissa olosuhteissa. 

Kyllä, otimme Jallun kanssa huoneen - ihan kahden hengen sellaisen :D

Kisapäivän luksusta: Takeawaytä ja livestreamia

Charging!

 Sunnuntai

Java, lähdetäänkö aksaan?

Sunnuntaiaamuna oli valtaisan hyvä fiilis. Siinä vaiheessa lähdettiin vaan keskittymään täysiä omaan tekemiseen ja katsomaan mihin se sitten riittää. Ekalla radalla tursas nappasi valitettavasti tokan riman ja puomilta livisti muurille keppien sijasta (ja tämän tiesinkin alusta asti haastavaksi, jonkin sortin tiukempi haltuunotto siis vaaditaan pelkän liikesuunnan lisäksi). Enää sillä rimallakaan ei ollut väliä, joten jatkettiin vaan samalla draivilla kakkosradalle. All in.

Siitä tulikin fiilikseltään yksi huikeimmista radoista. Mentiin lujaa ja asenteella. Harmillisesti itselle sattui ihan minipieni ohjausmoga ja Java tuli 15. hypystä ohi, mutta kun itse tietää, että se olisi ollut kova rata maaliin tuotuna, siinä ollaan jo henkisiä voittajia. Tämän jälkeen todella monet tutut ja tuntemattomat tuli sanomaan, et upee rata, joten kaipa siinä objektiivisestikin asiat oli nyt paikallaan. Kun se ei ollut nolla, eikä edes vitosrata. Fiilis oli tämän jälkeen niin mahtava, että lähdettiin Nalperon kanssa pitkälle kävelylle vaan tasaamaan omia kierroksia ja ottamaan kaikki irti siitä tunteesta, kun ei meinaa itsekään lenkkareissa pysyä. Tässä hetkessä sitä konkreettisesti tajusi miksi lajia harrastaa: ei ne voitot, vaan ne onnistumiset.

Jos mitenkään mahdollista, niin finaalissa pistettiin vielä paremmaksi. Oma ja koiran lataus oli täysin kohdallaan, kun finaaliin lähdettiin menemään täysiä ja tekemään juuri sellaista agilityä, jota haluankin tehdä. Mennään vähän reunalla, mutta mennään lujaa. Mua ei edes harmita Javan tiputtama rima, vaikkakin oma keskittyminen vähän herpaantui yleisön huokaistessa ja meinasin ohjata väärän radan tämän takia, mutta taputan itseäni myös olkapäälle tilanteen pikaisesta korjaamisesta. Sitten me mentiinkin täbää just sillä fiiliksellä, kun itse radasta en muista mitään, muutakuin että asiat vaan tapahtui ja koira toimi täydellisesti. 

Tuosta parin sekunnin flaikkaamisesta huolimatta tämä vitonen olisi ollut miltei kolmenkymmenen pisteen rata, huh (ilman sitä lenkkiä siis voittotaistossa :o)! Tässäpä siis meidän tähän astisen kisauran paras rata, flow -tila, osoitus meidän agilitykädenjäljestä. Vaikka sei ole täydellinen, sisältää koiran virheen ja ohjaajan virheen. Tätä kohti kuitenkin nimenomaan haluan omaa agilityä työstää ja tähän pyritään. Tiedostan toki, että oma tavoitetila on aika korkealla (ei siis tulosriippuvainen, vaan taitotavoitteinen) ja vaatii paljon työtä vielä vielä omat skillsit täysin järjestelmällisesti sille tasolle, mutta mikäs kiire tässä. Tältä radalta saavutettiin kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkkä ratavirheetön suoritus.

Ennenkaikkea valtava kiitos meidän huikeille kannustajille ja tukijoille niin paikan päällä ja ruutujen takana, Suomessa ja ulkomailla! Mä en välttämättä ehtinyt kaikkia kiittää kiireessä kannustavista sanoista, mutta ihan jokainen on lämmittänyt niin paljon. Niin monet tutut ja tuntemattomat elää tätä tarinaa meidän kanssa, että olen kovin etuoikeutettu. Muutenkin karsintatunnelma on niin omaa luokkaansa, kun toiset kisaajatkin tsemppaa toisiaan ennen ja jälkeen ratojen, paikalla on niin paljon tuttuja, tuntemattomat tulee juttusille, yleisö kannustaa ja elää niin mukana onnistumisissa ja niissä virheissäkin jne.

Ja mun pieni lentävä karvalakkini, se nyt on vaan niin jäätävää timanttia, että en vaihtais mihinkään <3 Kuinkahan monta muuta isi ja poika -komboa oli finaalissa tänä vuonna? Javan ekasta pentueesta Elmo -poika tosiaan täräytti itsensä tyylikkäästi finaalipaikkaan hienolla sijoituksella kiinni jo heti ekalla radalla. Sen lisäksi, että turkis itse on vallan pätevä urheilija, se näköjään jättää kakaroihinsa samaa dravia ja rakennetta, jolla voi myös mennä lujaa.

Tähän riitti taidot tällä kertaa, mutta lupausta jäi niin paljon suuremmasta. Huikeaa, ensi vuonna tulemme taas taitavampina ja valmiimpana! Vielä kerran, kiitos kaikille meidän tsemppaajille niin tämän kauden pääkisoissa kuin vuoden aikana. Kiitos myös niin treenikamuille kuin kouluttajille.

Ei se päämäärä, vaan matka.

Kuva: Koirakuvat.fi