Me.

Hjuuuuva fiuvis! Nimittäin me toimii, kaksijalkainen ja pilkullinen nelijalkainen. Me kun ei olla oltu me tuon pienen rotan ensirääkäisystä, vaan ollaan kasvettu yhdessä paidaksi ja perberiksi. Meille kun oli tilattu se sininen tyttö ja Nirppulirppu päätti pyöräyttää tuollaisen hupsun värisen, hupsun pojan. Ja sitä mietittiin kovasti, siitäkin huolimatta, että se on mun kovin rakkaan pikkumustan pentu, hyvästä yhdistelmästä, itseni maailmaan kätilöimä ja erikoisen värinenkin. No, kovasta vastustuksesta huolimatta Java oli päättänyt mitä meistä isona tulee.

Tähän "me" hetkeen päädyttiin tiistain treeneissä. Kävi juurikin niin kuin edellisessä postauksessa olin laskeskellut, että Ertin treenien pakkasraja pärähtää täyteen, mutta meidän oma -15 vielä pitää, kunhan piski on hyvin lämpätty. Niimpä me oltiin jälleen kerran hallilla kahdestaan. Ei siellä ollut ees valoja, joten ensimmäinen tehtävä oli pimeässä hallissa valokatkaisimen löytäminen ja ilmeisesti sisäinen insinöörini päätteli samantien, että sen on pakko olla jommankumman päädyn keskellä. Bingo, pakkastreenejä ei höystetty sentään pimeän lisämomentilla.

Päätin tällä kertaa keskittyä niinkin yksinkertaiseen harjoitukseen, kuin mutkaputkeen + hyppyyn ja miljuunaan tapaan miten sen voi suorittaa. Eteenlähetyksiä, leikkauksia, jaakotusta, takaakiertoa, ennakoivaa valssia, molempia puolia jne. Ja niiiin parasta. Musta tuntuu, että saan aina parhaat kiksit näistä tekniikkatreeneistä, jossa näkee onnistumiset ja erehtymiset samantien, kun ei roiskita kiireessä menemään pitkin rataa. Java oli ihan mieletön! Vaihtelin kokoajan ohjausta ja kun mietin huolella mihin osoittaa kädet, mistä vekataan esteelle, millä linjalla, mitkä käskyt, minne rintamasuunta, mihin jalat, sieltä tuli niitä ah-niin-palkitsevia onnistumisia (ei nyt toki kaikki, mutta täydellisyys onkin tylsille ;). Pieniä juttuja, mutta meille isoja juttuja.

Mehän aloitettiin aksa puoli vuotta sitten, kun oli tullut vuosi mittariin ja pojalle raamit siihen vaiheeseen, että voidaan reeni aloittaa. Ja nyt se tuli maanantaina kisaikään, onnea siis Jalmari 18kk. Puolessa vuodessa me ollaan menty aika kivasti eteenpäin ja ennenkaikkea oikeaan suuntaan. Paljon on toki tehtävää ennen virallista starttia, mutta fiuwis siitä, että sinne tullaan pääsemään on jo itsessään aika palkitseva. Me.

Sen lisäksi tehtiin vähän kontakteja, jotka vaatii kyllä töitä ja ennenkaikkea apuohjaajan pitämään etupalkkaa. Mä haluuuuun ja vaadin ennen mitään virallisia kisoja, että nämä toimii. Sen pitäisi jököttää siellä kontaktilla kunnes muuta käsketään, koska alkuun tarviin itselleni ja ohjaukselle sen ajan, minkä pystyn kontaktilla ottamaan koiraa kiinni. No, työ jatkuu :) Sen lisäksi vähän keppejä, joissa helpompi puoli toimii aikalailla kivasti ja yllätykseksi myös vaikeammalta saatiin puhtaita suorituksia. Näihin pitäisi saada ne ohjurit, niin saisi itsensä nopeammin irti ohjauksesta. Mutta edistystä havaittavissa, jeeee.

Riehunta- ja hassuttelutreenit me sitten päätettiin pitkään loppuverkkaan, revontulien alla. Sinäänsä harvinaista herkkua täällä päin Suomea, eikä toki Lapin komeuksissa, mutta olipa silti. Ja siellä me Jalmarin kanssa tassuteltiin. Ton piskin naamalta loistaa "tykkäään" ainakun se lenkilläkin välillä vilkuilee ja ottaa kontaktia. Ja ei sille juuri voi todeta muuta, kuin "mää kanssa". Illalla nukkumaan mennessä se tulee mun mahan päälle nukkumaan, joka on näköjään tärkeä riitti joka ilta. Siitä sitten matka jatkuu lattialle, kun alkaa tarkenemaan, mutta noin ei tehdä kenellekään muulle. Joskus se kampeaa itsensä vähän liian innokkaasti, etten mää ehdi ees oikein peiton alle piiloon ja ei sitä tohdi edes häätää, kun se asettelee nokkansa, korvansa ja tassunsa niin kovin huolellisesti ojennukseen, huokaisee ja käy unille. Sitten sitä vaan palellaan siihen asti, kun herra siirtyy lattialle. Näin meillä.