Joka syksyinen agilityjumitus

Lolhuohpuuh.

Mulla näköjään iskee megalomaaninen jumitus joka kerta, kun päivänvalo loppuu. Ja se heijastuu myös noihin harrastuksiin, kun sisäiset aurinkokennot on vaan tyhjät. Ensi vuonna pitääkin pistää pläniin juuri tähän sesonkiin ihan reipas parin viikon totaalibreikki kaikkeen hengitystä enempään vaativaan puuhaan.

 

 Mä en oo ehkä ikinä koskaan ollu niin väsyny, ku maanantaina treeneissä. Jotenkin sitä kotona kelaili, että kyllä se tästä lähtee, ko pääsee äksöniin kiinni, mut voin kertoa - ei lähteny. Ohjaaja oli niin näytönsäästäjällä kokoajan, että olis ehkä pitäny suosiolla johonkin putkeen kömpiä nukkumaan pienet nokoset :D Onneksi treenikamu oli tehnyt hienon nousunollan kolmosiin, että treeneissä oli sitten tarjolla sokeribuustia, jolla jaksoi hitusen enemmän.

 Mun onni on tosin tuo hitusen hullu shetlantilainen, jonka mielestä agility on tekemistä varten, vaikka ohjaaja olisi totaalisen jäässä. Enemmän se toki kiroilee mennessään, että pois alta *tyhnä*, mutta silti se tekee ja tykittää kyllä koko rahalla joka kerta, kun esteet sattuvat naamarin eteen. Tulee siitä silti vähän huono omatunto, kun itse on sellain ameeba ja agility on kuitennii eniten fiilislaji. Onnistumisia tulee silloin, kun niitä on itse mennyt kentälle tekemään.

Suurin syypää on luonnollisesti työ. Ottaa jokseenkin ohimoon, että treenilista on pitkä (sanoinko jo, piiiiiitkä), jonka takia ollaan tässä kisatauolla oltu ja hitusen vaikea päästä sitä lyhentämään, kun satun tekemään normipäiväduunia. Ja siihen päälle kun laittaa Ojangon varauskalenterin, jossa klo 17-22 kaikki kentät ovat varattuja, niin vaikea on olla kahdessa paikassa samaan aikaan (plus vielä 3/4 viikonloppua on varattu kisoille kuusta ja kahdesti tällä viikolla sain jonottaa kentille vielä kympin jälkeen). Tästä syntyy sitten hitusen ahdistava konflikti tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien suhteen, kun vaikea on kehittyä treenaamatta. Toki "pahimpina" viikkoina on kolmet ohjatut, mutta ne ei auta ollenkaan treenin puutteeseen, vaan päin vastoin: treenilista senkun kasvaa.

Mä oon selkeästi tehnyt "väärän" uravalinnan harrastusten suhteen, mutta muuten kyllä ihan oikean. Tai no, olishan se vähän kurjaa huomata tässä vaiheessa henganneensa sen kuusi vuotta ihan turhaan yliopistossa, ko ei huvitakkaan enää :D Toki sen verran onnellisessa asemassa olen joustavan työajan kanssa, että joskus voin käydä aamutreenaamassa, mutta kun sillonkin kentillä on ruuhkaa! Ni en ehkä kestä.

 Miten muut ovat ratkaisseet tämän ongelman? Pimeimpään aikaan ei pysty kauheesti unesta tinkimään, illalla kympin jälkeen kentällä on ruuhkaa, aamulla on ruuhkaa niin kentillä kuin tiellä ja töihinkin pitäis ihmisten aikaan ehtiä, fiksuun aikaan halliin ei pääse, vapaatreenaamatta ei edisty, duunissa pitää käydä, jotta saa lainat maksettua, ohjatut treenit maksaa mansikoita ja niissä ei pääse treenin puutetta kompensoimaan kuitenkaan.

Tähän aikaan vuodesta yhtälö tuntuu siis aika haastavalta omaan makuun ja siitä seuraa sitten hienoinen motivaatio-ongelma, kun on tingittävä siitä vähiten pakollisesta: tavoitteista (ja siis meidän tavoitteet ei liity mitenkään suorittamiseen tai tuloksiin, vaan sen treenilistan asioiden fiksaamisiin). Ja ainakin ensi vuonna pitänee miettiä syksy osana treenivuotta ihan uudella tavalla. Onneksi Kalmaria tilanne ei ahdista laisinkaan, vaan se on tasan yhtä intopiukea jokaikinen kerta kentälle mennessä.

Käytiin keskiviikkona vielä toinen veto "Kaarinan Piikkiössä. Piikkiön Pukkila. Entinen Piikkiön kunta ja nykyinen Kaarinan kunta". Kiitos Heidi tästä täsmennyksestä :D Kääntymisen kanssa tehtiin töitä, kun otus olisi mieluiten vaan posottanut. Tässä pari pätkää päivän show'sta Jaakon treeneissä. Jos ei muuta, niin on siellä yksi kiva saksalainen ja poispäinkääntö-leijeröinti.